— Hyvää päivää, Väinämöinen! — tervehti Lalli taas.
Pitkä- ja hopeapartainen vanhus nosti miettivät, ryppyiset kasvonsa ylös, ja hänen silmistään loisti hyvyys ja viisaus.
Sitten hän vastasi laulaen samalla äänellä kuin äsken:
— Kummat kuulen, ihmeet elän: korvaan vanhan Väinämöisen kaikuu sanat suomalaiset, Kalevalan kieli kaunis. Kuka olet, poika pieni, suomea mi haastat selvää puhut kieltä kalevaista?
Silloin kertoi Lalli lyhyesti, kuka hän oli ja mitä oli tapahtunut.
Vanhus kuunteli tarkkaavaisena ja sitten hän lauloi:
Totta tuohon apu saadaan tukitahan veren vuoto. Vaka vanha Väinämöinen tuntee toki syntysanat, tietävi kivenki synnyn, johon siskosi satutti, tyttö pieni päänsä iski.
Ja sitten hän asettui Maijan eteen ja alkoi laulaa pitkää loitsua, ja hänen kanteleestaan vierivät sävelet salaperäisinä ja hillittyinä. Hänen laulaessaan näki Lalli Maijan haavan vähitellen kasvavan umpeen, ja hänen kasvoihinsa tuli entinen ruusunpuna, ja ennen pitkää hän aukaisi suuret iloiset silmänsä ja katseli uteliaana Väinämöistä.
— Oi, sinä vanha, rakas, herttainen Väinämöinen! — huusi hän ihastuneena ja kietoi käsivartensa ukon kaulaan. — Minä tunsin heti sinut. Olen nähnyt monesti kuvasi ja kuvapatsaasi Helsingissä, ja minä pidän sinusta.
Silloin valahtivat kyynelet vanhan Väinämöisen silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne pois kämmenellä ja lauloi: