— Eipä laulajan sopisi, vanhan miehen, partasuisen, itkeskellä tytön nähden, lapsen lailla vetistellä. Vaan on heikko Väinämöinen, ei voi tunteitaan hillitä, peittää mielialojansa, vaikka peikkoja pahoja hillitsevi, hallitsevi. Lähde nyt laulajan majasta, tervehenä tuvastani, jätä ukko yksinäinen huolinensa, kaihoinensa! Palaja sinä kotiisi saloille suloisen Suomen, Kalevalan kankahille! Kerro terveiset Väinämön, lausu laulajan lupaus: Kerran saapuu Väinämöinen, palavi uros Kalevan, kun on kansansa sopuisa, vapaa veriviastansa, kun ei keskenään kiistele lapset saman emon armaan, veli ei veljyttä kadehdi. Silloin laulu kaunis kaikuu virsi vierivi verevä rannoilla suloisen Saimaan, kantele hopeakieli kesäyössä hempeässä helkähtävi heleästi. Silloin saapuu Väinämöinen.
Vanhuksen ääni värähteli rajatonta kaihoa, ja kun hän lopetti, kääntyi hän poispäin kuin olisi hänen sydämensä ollut liian täynnä, ja lapset ymmärsivät, että hän halusi olla yksin. He hiipivät hiljaa pois metsään kapeata polkua pitkin, ja heidän perässään asteli Villi hyvin miettiväisen näköisenä.
— Mutta missä tonttu on? kysyi Lalli äkkiä.
— Tonttu? — toisti Maija kummastellen. — En minä ole mitään tonttua nähnytkään.
— Niin, sinähän olit tainnoksissa koko ajan, — selitti Lalli, — mutta juuri hän sinut kantoi tänne ja näytti meille tien.
— Hän ei tahtonut häiritä, — sanoi Villi. — Hän luuli meidän viipyvän Väinämöisen luona. Hän sanoi, että he kaksi eivät kuuluneet samaan aikakauteen.
— Ja minä kun en saanut häntä nähdä enkä kiittää, — pahoitteli Maija.
— Mutta mitä nyt tehdään?
— Meidän täytyy itse löytää pois täältä — sanoi Lalli. — Täällä ulottuvat vuoret aina mereen saakka, joten täytyy mennä niiden yli.
He jatkoivat siis matkaansa metsän halki ja kulkivat pienen mökin ohitse, joka näytti olevan kauttaaltaan tehty sokerista ja piparkakuista, mutta silloin he tiesivät, että "Hannu ja Greta"-nimisen sadun ilkeä noita-akka asui siinä, eivätkä käyneet sinne sisälle. Sitten he nousivat punaisille vuorille ja näkivät eräässä rotkossa lauman ilkeitä vuorenpeikkoja leikkimässä, mutta onneksi nämä eivät huomanneet lapsia.,
He kapusivat korkeiden jyrkkien vuorien yli ja tulivat niiden toisella puolella olevaan jylhään metsäseutuun. Täällä oli suuria kivilohkareita siellä täällä puiden joukossa, ja muutamia puita oli juurineen päivineen revitty maasta ja viskelty hujan hajan. Oli hyvin vaikeata päästä eteenpäin tässä sekamelskassa, ja kun he olivat tulleet erään suuren kallionlohkareen luo, pysähtyivät he äkkiä kauhusta jähmettyneinä, sillä siinä istui kamala jättiläinen puolinukuksissa, selkä kalliota vasten.