— Pian metsään! — kuiskasi Lalli, ja he vetäytyivät takaisin kallionnurkan taakse, mutta jättiläisellä näytti olevan tarkka kuulo, ja se nousi ylös kauheasti karjuen.
— Tuntuu kristityn ihmisen lihan haju, — se huusi, ja silmät pyörivät hurjasti sen päässä. Se olisi varmasti heti huomannut lapset, ellei Villi olisi äkkiä juossut kallionlohkareen ympäri, karannut ylös toista jalkaa pitkin sen kasvoille ja silmille ja sitten alas samaa kyytiä pitkin sen selkää, ennenkuin jättiläinen oli ehtinyt ottaa sitä kiinni. Sitten kissa hyppäsi maahan ja juoksi metsään.
Sillävälin kun jättiläinen kiukusta karjuen ajoi kissaa takaa, saivat Lalli ja Maija aikaa vetäytyä metsään piiloon, ja he luulivat jo olevansa turvassa, kun he kauhukseen näkivät toisen jättiläisen tulevan kävellen metsän halki taivuttaen käsillään puita pois tieltään melkein niinkuin taivutetaan pitkää ruohoa. Se nuuski ja haisteli aivan kuin olisi sekin hajusta tuntenut heidän läsnäolonsa ja suuntasi lopulta askelensa suoraan heitä kohden irvistellen hyvillään.
— Hyvä paisti, hyvä paisti! — se mutisi ja kurkoitti eteenpäin nähdäkseen paremmin lapset, mutta sitten se pysähtyi kuin olisi se pelästynyt.
Samassa kuulivat lapsetkin ukkosenkaltaisen jylinän, joka läheni nopeasti. Molemmat jättiläiset liittyivät toisiinsa ja huusivat puoliksi peloissaan, puoliksi suuttuneina:
— Tor tulee.
Jylinä oli nyt aivan lähellä, ja taivaalle nousi tumma ukkospilvi, josta sinkoili häikäisevän kirkkaita salamoita. Pian sai tämä pilvi suurten vaunujen muodon, joita veti kaksi jättiläiskokoista pukkia ja joissa istui pilvenkorkuinen olento teräksensiniseen sotisopaan puettuna. Kädessään hän heilutti suurta vasaraa ja ohjasi ihmeellisen valjakkonsa suoraan jättiläisiä kohden, jotka vimmatusti heiluttelivat nuijiaan häntä vastaan. Taistelu ei kumminkaan tullut pitkäksi, ja pian makasivat molemmat jättiläiset maassa murskatuin päin.
Nyt huomasi Tor lapset, jotka seisoivat siinä vavisten.
— Totta tosiaan, siinähän on ihmislapsia! — sanoi hän puoleksi huvitettuna, puoleksi pettyneenä. — Luulinpa, ettei minun olisi tarvinnut niitä enää nähdä. Mutta saattaahan olla hauskaakin uudistaa tuttavuus näiden tuhannen vuoden perästä. Tulkaa tänne, lapsukaiset, niin pääsette ajamaan!
Lalli ja Maija eivät tunteneet ollenkaan pelkäävänsä tuota suurta hyvätuulista jumalaa. Epäröimättä he nousivat hänen vaunuihinsa ja sitten sitä mentiin ilmojen halki yli puiden latvojen, ja pian he tulivat suureen linnaan, jota ympäröivät korkeat muurit ja vallihaudat. Vaunut ajoivat linnanpihalle, ja siellä tuli heitä vastaan vanhoja partasuisia urhoja, jotka uteliaina katselivat heitä.