— Tulkaa sisään, pienokaiset, — sanoi Tor hymyillen leveää suopeata hymyään, — niin saatte nähdä, miten vanhat jumalat elävät täällä Valhallassa.
Sitten ohjasi hän heidät valtavan suureen saliin, jonka keskellä oli pitkä pöytä. Pöydän ääressä istui jumalia ja jumalattaria juoden simaa suurista juomasarvista ja syöden sianlihaa, jota leikkelivät suunnattoman suuren karjun selästä. Karjuparka juoksi urallaan salissa ja kirkui hirveästi, kun jumalat sitä leikkasivat, mutta heti kasvoi lihaa entiselle paikalle, joten sitä voi leikata loppumattomiin. Siellä olijoista lapset tunsivat heti viisaan silmäpuoli Odinin, Freijan ja Friggan, siellä olivat Heimdall ja valkea Balder ja moni muu, ja Balder katsoi niin lempeästi heihin, että hän heti voitti heidän sydämensä.
— Vielä elävät vanhat jumalat, — he huusivat kaikki ja joivat maljan lasten kanssa ja iskivät heille silmää ystävällisesti. Villi hyppäsi heti Friggan polvelle, ja hän silitti sen selkää, ja valkea Balder silitti lasten hiuksia ja kysyi, miten pohjolassa voidaan.
— Toivottavasti kaikki pohjolan kansat ovat ystäviä ja veljeksiä, — sanoi hän.
— Ja toivottavasti he antavat selkään kaikille muille kansoille, vallankin idän pitkäparroille, — tokaisi Tor, joka oli istunut pöydän ääreen ja juuri leikannut aikamoisen lihakimpaleen karjun selästä.
— Maailmassa on ollut suuri sota ja paljon kurjuutta, — selitti Lalli vakavana, — mutta Skandinavia ei ole ottanut siihen osaa.
— Häpeä sille! — jyrisi Tor vihaisena, mutta Balder vain hymyili lempeätä hymyään.
— Kenties valkoinen Kristus on voittanut puolelleen heidän sydämensä, — sanoi hän leppeästi.
Mutta Tor oli huonolla tuulella ja joi hirveästi väkevää simaa, ja Odin oli vakavan ja miettivän näköinen, kun taas jumalattaret laskivat leikkiä ja nipistivät Maijaa poskeen ja narrasivat Lallin juomaan simaa, joka hänen mielestään oli kauhean karvasta.
— Mutta miten ja minkä vuoksi te oikeastaan olette tänne tulleet? — kysyi Frigga.