Silloin Lalli alkoi kertoa heidän retkistään ja seikkailuistaan, ja kaikki jumalat ja jumalattaret kuuntelivat ihmetellen.
— Mutta on noissa, lempo soikoon, sentään uljuutta, — huusi Tor ja löi nyrkkinsä pöytään, että kumahti. — He ovat yhtä hyviä kuin vanhat viikingit, vaikkeivät he tappelekaan, ja saakoot he kaiken kunnioitukseni. Huomaan nyt, että voi saada seikkailuja taistelemattakin.
Mutta äkkiä kuului ulkoa torventoitotusta, ja kaikki jumalat ryntäsivät pystyyn istuimiltaan.
— Taisteluun, taisteluun! — he huusivat ja tarttuivat aseisiinsa, ja samassa tuokiossa oli sali tyhjänä.
Lalli ja Maija menivät perässä, mutta kun he näkivät jumalien marssivan urhojensa etunenässä taistelemaan toista sotajoukkoa vastaan, joka odotti kentällä, rupesi heitä peloittamaan ja he riensivät kiireesti toiseen suuntaan. He kulkivat taas metsän halki ja kapusivat vuorten ylitse ja näkivät kummallisten hahmojen vilahtelevan puiden lomitse ja rotkoissa. Lähteiden partailla istui nymfejä, ja merkilliset olennot, puoliksi hevosia, puoliksi miehiä, syöksähtelivät metsän halki nymfejä takaa-ajaen. Silloin tällöin kajahti metsässä lumoavan kiehtova huilunääni, hieman laulurastaan laulua muistuttava, ja se viritti ihmeellisiä tunteita lasten sydämissä, iloisia ja samalla kaihoisia, ja palautti mieleen kotoiset kesäillat.
Merkillinen huilunsoittaja tuli yhä lähemmäs, ja puiden välistä näkyi kummallinen olento, puoliksi pukki, puoliksi ihminen, ja sillä oli huilu kädessä. Sen rinnalla asteli nuori kaunis mies, jonka otsalla oli viininlehväseppele. Hän soitti kitaraa ja hyräili iloista sävelmää.
— Hahaha, — nauroi pukkimies. — Kautta suuren Jupiterin parran, eikö tuolta tule kaksi ihmislasta ja oikea mainen katti vielä kaiken lisäksi! Miten Pluton nimessä he ovat tänne tulleet?
— Yhdentekevää, yhdentekevää, rakas Pan, — vastasi nuorukainen välinpitämättömästi. — Lapsista en ole koskaan piitannut. Vain kaunisten nuorukaisten ja voimakasten miesten kanssa minä olin tekemisissä. Katit ja lapset ovat juomingeissa vain tiellä.
— No, no, — älä nyt, Bakkus, puhu tyhmyyksiä, — sanoi pukki-ihminen hieman kärsimättömästi. — Tiedäthän sinä yhtähyvin kuin minäkin, että lapsista kaavaa nuorukaisia ja neitosia, ja etteivät siihen kuluvat vuodet merkitse meille kuolemattomille paljoakaan. Siitähän nyt on kysymys, mistä nuo lapset ovat tänne tulleet ja miten kauan he täällä viipyvät. Jonakin kauniina päivänä saat sinä heistä seuraa.
— Näyttävät olevan siskoksia, — vastasi Bakkus yhtä välinpitämättömänä. — En usko, että Venuskaan heistä välittää. Voit viedä heidät Minervan luo, kenties häntä haluttaa päntätä viisauttaan heihin, ellei Juno tahdo ruveta heidän mammakseen.