— Meillä on oma äiti, emmekä huoli kenestäkään muusta, — sanoi Maija uhitellen. — Me olemme vain tulleet tänne katsomaan Uranusta ja menemme pian pois taas.
— No, no, piikaseni, — nauroi Bakkus. — Sinustahan tulee vielä aito Xantippa, jos saat elää. Katsos, Xantippa ja viininjumala eivät ole koskaan pitäneet toisistaan, mutta siitä et voi olla niinkään varma, etteikö veljesi silti rupea minusta pitämään.
— Hän on humalassa, — kuiskasi Villi, — ja sellaisten kanssa ei saa kiistellä.
Lalli nieli sen äkäisen vastauksen, jonka hän oli antamaisillaan viininjumalalle ja kääntyi sensijaan rinnallaan olevan merkillisen, takkuisen pukki-ihmisen puoleen, joka kirkkaine pirteine silmineen ja vilkkaine liikkeineen miellytti häntä paljoa enemmän kuin juopunut viininjumala.
— Kuka sinä olet? — hän kysyi.
— Hei, hei, — vastasi Pan. — Minä olen metsän jumala, enkä seurustele niin usein ihmisten kanssa kuin ystäväni Bakkus. Minä vain soittelen heille salomailla ja opetan heitä rakastamaan luontoa ja vapautta.
— Minä pidän sinusta, — sanoi Lalli avomielisesti. — Sinä muistutat jollain lailla Suomen metsiä ja järviä.
— Vai olet sinä siitä maasta kotoisin, — sanoi Pan, ja hänen äänessään väreili kaihoa. — Niin, minä tunnen hyvin sen maan. Siellä on kaunis luonto, ja ellei ukko Tapio olisi ottanut haltuunsa niitä metsiä, niin olisin minä muuttanut mielelläni sinne, kun roomalaiset lakkasivat uskomasta minuun. Mutta samantekeväähän se nyt on, kun meidän kaikkien kuitenkin piti muuttaa tähän tähteen. Minulle ei se ole sanottavasti mitään merkinnyt, vaikka metsät täällä tosin ovat siniset, mutta ystävälleni Bakkukselle se oli ikävä seikka, ja siksipä minun täytyy toisinaan pitää hänelle seuraa. Pahinta oli muutto vanhalle Neptunukselle. Hän ei voi lainkaan viihtyä täällä ruohonvihreässä meressä, joka on aivan erilainen kuin hänen vanha rakas Välimerensä, ja sentähden hän onkin muuttanut uloimpaan kiertotähteen, joka on saanut hänen nimensä. Siellä on vain merta, eikä maata lainkaan, ja siksi hän viihtyy siellä mainiosti, ja tähystelee avaruudessa liikkuvia pyrstötähtiä ja muita vaarallisia kappaleita ja varoittaa meitä, kun semmoisia tulee lähelle. Sinne teidän pitäisi mennä ukkoa tervehtimään, sillä varmaankin hän toisinaan tuntee olonsa yksinäiseksi, kun hänellä ei ole laivoja lyötävänä säpäleiksi pahan tuulensa purkamiseksi. Ensin voitte sentään tulla tervehtimään tovereitamme, muita roomalaisia jumalia, jotka niinikään ilostuvat saadessaan taas tavata ihmisiä enemmän kuin tuhannen vuoden perästä. Kas niin, Bakkus, tuletko mukaan?
Mutta Bakkus vain hyräili itsekseen:
— Oh meri taivaanvihreä! —