— Viis siitä, — vastasi Villi äreänä. — Tälle uudelle hullunmatkalle en aijo enää tulla mukaan. Olen saanut tarpeekseni. Ja jos oikein ymmärsin heidän juttunsa, on koko tuo kiertotähti veden peitossa, ja sinä tiedät hyvin, etten minä pidä vedestä. Olet jo kyllin monasti narrannut minut ennen siihen putoamaan. Minä olen vanha ja tarvitsen lepoa ja mukavuutta. Voit mennä ilman minua.
— Maija, Maija! — huusi Lalli vallan suunniltaan. — Nyt ei Villi aio tulla kanssamme Neptunukseen. Mitä nyt tehdään?
— Oli sekin kysymys! — vastasi Maija ivallisesti. — Hypätköön Villi takaisin maapallolle ja kömpiköön takalle, ja me menemme ilman häntä.
— Kissa vieköön, luulenpa, että teillä ovat tytöt nykyisin yhtä pontevat kuin pojatkin, — sanoi Pan ihastuneena.
Villi katsoa luinautti vihaisena häneen.
— Toivon, että kissa tosiaankin voisi viedä sinut, senkin pörröinen pukinjalka! — se sanoi kiukkuisena. — Hyvästi vaan! Ei minulla ole halua tulla tuon vanhan pöhkön luo, joka puhuu vain runomittaisesti. Hyvästi!
Ja samassa ponnahti Villi ylös ja häipyi avaruuteen, ja kummeksuen katselivat Lalli ja Maija hänen jälkeensä.
— Mikä kumma on Villiin mennyt! — sanoi Lalli. — Hän on aina ollut niin innostunut tulemaan mukaan eikä ole minua jättänyt suurimmissakaan vaaroissa.
— Ehkä hän on rakastunut ja täytyi kiirehtiä kotiin pitämään serenaadia lemmitylleen, — päätteli Pan, ja sitten he nauroivat kaikki niin, että aivan unohtivat harmitella Villin uskottomuutta.
Vanha Väinämöinen istui yhä entisellä paikallaan kanteletta soittaen. Kun hän näki heidän tulevan, kirkasti hymy hänen ryppyiset kasvonsa osoittaen, että hän tunsi heidät. Lapset tervehtivät, ja Lalli selitti heidän tulonsa syyn. Vanhus tuli ensin hyvin vakavaksi, mutta lupautui sitten laulamaan heidät Neptunukseen.