Lalli aukaisi jo suunsa lausuakseen julki ihailunsa, kun merkillinen tapaus keskeytti hänet. Villi näet samassa pudota tupsahti jysähtäen veneeseen ja seisoi siinä tuijottaen heihin vallan pyörällä päästään aivan kuin hengitys olisi matkalla salpautunut. Lopulta hän sentään sai sanotuksi:
— Joutuin, joutuin! Äiti on juuri menossa saliin hakemaan teitä.
Teidän täytyy pian tulla kotiin, muuten käy hullusti.
Lalli ja Maija ponnahtivat pystyyn istuimiltaan ja ehtivät vain pikimiten puristaa jäähyväisiksi vanhan Neptunuksen kättä, ennenkuin he päätäpahkaa heittäytyivät avaruuteen.
Kun Lalli sitten heräsi tuon hurjan hyppäyksen jälkeen, seisoi äiti hänen vieressään ja ravisteli häntä, ja Maija istui sohvalla silmiään hieroen.
— Miten hirveän raskaasti sinä nukutkaan! — sanoi äiti. — Miksi istut täällä pimeässä?
— Anteeksi, äiti, — vastasi Lalli unenpöpperöisenä. — Olin niin pökerryksissä hypättyäni alas Neptunuksesta.
— Vai niin, — naureskeli äiti, — oletko sinä taas ollut matkustelemassa? Se sinun pitää kertoa alusta alkaen isälle ja minulle.
— Niin, — huusi Maija voitonriemuisena, — ja minä olen ollut koko ajan mukana, ja me olemme nähneetkin vähän merkillisiä asioita noissa kiertotähdissä. Sinun pitää kertoa isälle kaikki, Lalli!
Ja sitten he menivät kaikki isän työhuoneeseen, missä hän istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän laski heti kynän kädestään.
— No, mitä nyt on tekeillä? — hän kysyi.