XVI.
INANDAN KRAALI.
Vala ei enää sitonut alkuasukkaita. Eilispäivän hiljaisen armeijan sijasta ympäröi nyt minua villiintyneen roskajoukon metelöiminen. Laulettiin villejä sotalauluja ja niiden tahdissa terotettiin keihäänkärkiä ja heilutettiin kiväärejä. Heidän veristävistä silmistään luin kaikki alkuvoimaiset, hillittömät intohimot ja sen murhahimon, jonka Laputa tähän asti oli kyennyt järkkymättä pitämään aisoissa. Muistin erään säkeen Laputan rukouksesta luolassa; siinä puhuttiin »kauhuaherättävistä». Machudin miehet — nuo rehdit saattajani koettivat pysyä tyyninä niin kauan kuin suinkin, mutta heidät pyyhkäistiin pian sivuun ja tummat aallot löivät vastakkain pääni päällä.
Luulin viimeisen hetkeni koittaneen. Ja varmaan niin olisikin ollut laita, ellei Colinia olisi ollut. Sen pää oli vapautettu ja se mies, joka sitä oli taluttanut, oli ottanut nuoran pois sen kaulanauhasta. Raivosta aivan hurjana heittäytyi koira ahdistajaini kimppuun. Vaikka kaikki olivat asestettuja, he eivät silti kyenneet pitämään puoliaan. Olen usein pannut merkille, kuinka kafferit pelkäävät valkoihoisen koiraa kuin kuolemaa. Colin pysyi vaistonsa ohjaamana tiukasti rinnallani ja muristen kuin lähestyvä ukkonen se piti paarien edustan vapaana.
Tällaista ei tietenkään olisi voinut kestää kauan, mutta sain kuitenkin aikaa päästä jälleen jaloilleni. Lopputaipaleella en ollut ollut sidottuna ja tunsin nyt saaneeni tarpeeksi levätä. Nousin ylös tietoisena, että elämäni oli nyt hiuskarvan varassa.
»Saattakaa minut heti Inkulun luo», huusin. »Te koirat ja hullut, uskallatteko halveksia hänen käskyjään? Näyttäkää minulle heti tie hänen luoksensa ja varokaa taivuttamasta hiuskarvaakaan päästäni!»
Pelkään, että ääneni murtui, sillä Jumala tietää, että pelkäsin, mutta joka tapauksessa se mahtoi tuntua tarpeeksi käskevältä tehdäkseen vaikutuksen. Machudin miehet muodostivat ikäänkuin vartioston taakseni ja toistivat sanojani vilkkaasti elehtien. Mutta vieläkään ei minulle annettu tietä. He eivät tulleet askeltakaan lähemmä, mutta eivät liioin vetäytyneet hiukkaakaan taapäin.
Silloin keräsin kaiken rohkeuteni ja tein sen ainoan, mikä enää tehtävissä oli. Menin suoraan keskelle joukkoa, selvästi tietäen, mihin vaaraan antauduin. Olen kai jo usein maininnut, että rohkeuteni on sitä laatua, että se ei siedä toimettomuutta. En minuuttiakaan kauempaa olisi voinut istua siinä kaikkien noiden julmien silmien tuijottaessa minua.
He väistyivät. Synkkinä he tekivät tietä, sulkien sen jälleen heti perääni, niin että Machudin miehet jäivät jälkeeni ja hävisivät vilinään. Yksin marssin sitten eteenpäin, koko ulvovan joukon seuraamana.
Pitkälle minun ei tarvinnutkaan mennä. Inandan Kraaliin kuului puolikuun muotoinen majaryhmä, — sen keskelle jäi avonainen paikka, jolla kasvoi suuri merulapuu. Ympärillä oli sikinsokin pieniä nuotioita, joiden ympärillä loikoi mustia sotureita. Siellä ja täällä olivat miehet jo lopettaneet ateriansa ja kiertelivät ympäriinsä reuhaten täyttä kurkkua. Minua seuraava joukko oli juuri sitä lajia, ja huomasin useita muita samanlaisia leirin rajojen sisällä. Mutta merulapuun ympärille näyttivät päälliköt kokoontuneen, päättäen niiden miesten suuremmasta tyyneydestä ja arvokkuuden tavoittelusta, jotka istuivat riveissä maassa. Muutamat seisoivat ja näiden joukossa huomasin Laputan korkean varren. Sinne päin ohjasin nyt askeleeni ennättäen ajatella, päästäisivätkö päälliköt minua ohitseen.