Kello oli varmaankin neljä iltapäivällä ja sää oli ihanin mitä voi ajatella. Niityt olivat tulvillaan suloisesti tuoksuvia kukkia. Pienet lammet ja kosket olivat yhtä läpinäkyvän kirkkaita kuin forellipurot Lothianissa. Taivalsimme ripeästi eteenpäin, mutta nyt en enää ollut väsynyt. Valmistauduin ratkaisuun, ja minussa vaikuttaa sielu niin suoranaisesti ruumiiseen, että väsymykseni lisääntyy tai vähentyy kilpaa toivon kanssa. Tiesin kyllä, että voimani jälleen helposti voisivat murtua, mutta tiesin myöskin, että niin kauan kuin jokin mahdollisuus oli olemassa, olisi minulla myös voimia käyttämään sitä hyväksi. Ennenkuin tiesinkään olimme ratsastaneet kukkulan ympäri ja näimme nyt edessämme Machudin maljanmuotoisen laakson. Jossain kaukana etäällä puiden rajassa näin savupilven. Kafferit — tai ehkäpä Arcollin miehet — olivat panneet metsän tuleen. Savu ajautui kevyen länsituulen ajamana kaukaisten alankojen yli, jotka hohtivat opaalinvärisinä.
Laputa pyysi minua nyt ottamaan johdon käsiini. Näin aivan selvästi punaisen onkalon jokiuoman toisella puolen, jonne kaulaketju oli kätketty. Olisimme voineet tulla sinne ratsastamalla suoraan laaksoon, mutta Kaitselmuksen lempeä johto saattoi minut valitsemaan laakson yläreunaa pitkin vievän tien, kunnes olimme tulleet uoman ylemmän suun kohdalle. Tämä oli se tie, jota osa Machudin miehistä oli käyttänyt, ja lähemmin ajattelematta asiaa seurasin sitä. Kahdenkymmenen minuutin ratsastus vei meidät paikalle, ja vieläkään ei minulla ollut mitään pakosuunnitelmaa valmiina. Olin jättäytynyt Luojani käsiin ja, niinkuin Vanhan Testamentin miehet, minä jäin odottamaan merkkiä.
Laputa astui satulasta ja katsoi alas uomaan.
»Tästä ei ole mitään tietä alas», minä sanoin. »Meidän täytyy ensin päästä laakson pohjaan ja sitten seurata joenuomaa ylöspäin. On parasta, että jätätte hevosenne tähän.»
Hän otti pari askelta alaspäin kalliolta, joka ylhäältä katsoen näyttää äkkijyrkänteeltä, mutta tuntui hän sitten hyväksyvän minun mielipiteeni, otti köyden kimon kaulalta ja sitoi sen hevosen jalkaan. Tällä hetkellä sain minä erään aatteen.
Pitäen minuun kiinnitettyä remmiä kädessään hän kulki edelläni jyrkännettä alas, kunnes pääsimme laakson pohjaan. Siellä minä näytin tietä uomaan. Juuri lähtiessämme minä katsoin taakseni ja huomasin muutamia tummia olentoja laakson toisella puolella — varmastikin Laputan väkeä. Mitä aijoin tehdä, se oli tehtävä nopeasti.
Kiipesimme joen uomaa pikku putousten ohi, kunnes olimme tyynen veden kohdalla, jossa Machudin miehet olivat ottaneet minut vangiksi tänä aamuna. Heidän nuotionsa tuhka näkyi vielä selvästi kivissä. Tästä paikasta täytyi meidän kiivetä vielä erään putouksen ohi päästäksemme siihen pieneen poukamaan saakka kallion alla, jonne olin kätkenyt rubiinit.
»Teidän täytyy irroittaa minusta tämä remmi», sanoin, »muuten en voi kiivetä tässä. Pitäkää huoletta pistoolinne minua kohti, olenhan joka tapauksessa koko ajan näkyvissänne.»
Laputa irroitti remmin, otti sitten esiin pistoolinsa, viritti sen ja pani sen vasempaan käteensä. Näin olin nähnyt usein taitavien ampujien tekevän, mutta se antoi minulle äkillisen toivon, että ehkäpä hän ei nyt olisi niinkään osumisvarma.
Ei vienyt pitkää aikaa löytääkseni kätköpaikan, suoraan sanijaispensaiden alla. Pistin käteni veteen ja vedin esiin jalokivet viileältä hiekkapohjalta. Ne loistivat kuin leimuavat tulet ja lävitseni kulki vavistus.