Kristitty: Varsin hyvin sovitettu; mutta jatkakaa, olkaa hyvä.
KRISTUKSEN VANHURSKAUDEN TARPEELLISUUS.
Toivorikas: Toinenkin seikka on tehnyt minua levottomaksi siitä pitäin kuin elämäni paransin, nimittäin tämä: tarkoin tutkistellessani parhaimpiakin tekojani, huomaan sittenkin syntejä, yhä uusia syntejä sekaantuvan siihen, mihin parastani olin pannut. Niinpä täytyy minun tulla siihen päätökseen, että niin turhamaisia luuloja kuin minulla ennen olikaan itsestäni ja toimistani, niin olen yhtä ainoata velvollisuutta täyttäessäni tehnyt kylliksi syntiä, ansaitakseni helvetin, olkoon entinen elämä kuinka nuhteetonta tahansa.
Kristitty: Ja mitäs sitten teitte?
Toivorikas: Tein! Enhän tiennyt, mitä tehdä, kunnes avasin sydämeni Uskolliselle, sillä me olimme hyviä tuttuja. Hän sanoi minulle, että, ellen minä omakseni saa sen miehen vanhurskautta, joka ei milloinkaan syntiä tehnyt, ei minua pelasta oma eikä koko maailmankaan vanhurskaus.
Kristitty: Puhuiko hän mielestänne totta?
Toivorikas: Jos hän olisi minulle tuota sanonut siihen aikaan kuin omat parannukseni minua miellyttivät ja tyydyttivät, olisin häntä siitä hyvästä sanonut mielettömäksi. Mutta nyt, nähdessäni oman voimattomuuteni, ja kuinka synti takertuu parhaimpiinkin tekoihini, nyt minun täytyy olla yhtä mieltä hänen kanssaan.
Kristitty: Mutta luulitteko, kun hän ensi kertaa tuosta puhui, sellaista miestä olevan olemassakaan, josta täydellä syyllä saattaisi sanoa, ett'ei hän milloinkaan ole syntiä tehnyt?
Toivorikas: Täytyy tunnustaan, että nuo sanat ensi alussa soivat minusta oudoilta, mutta jonkun ajan perästä, haasteltuani ja seurusteltuani hänen kanssaan, minä olin täysin vakuutettu siitä.
Kristitty: Kysyittekö häneltä, kuka se mies on, ja mitenkä te voitte hänen kauttansa vanhurskaaksi tulla?