Toivorikas: En suinkaan. Tahtoisin vaan tietää, missä ollaan.
Kristitty: Ei meillä enää ole kuin pari virstaa jäljellä. Mutta palatkaamme takaisin siihen, mistä tässä äsken haastelimme. Niin, Tietämätön ei tiedä, että tuollainen synnintunto, joka heissä synnyttää pelkoa, on heille hyödyksi ja siunaukseksi; hän koettaa sitä tukauttaa.
Toivorikas: Millä tavoin he koettavat saada sen tukautetuksi?
Kristitty: 1. He luulevat sellaista pelkoa perkeleen panemaksi (vaikka se onkin Jumalan lähettämä). He luulevat sen vievän heidät suorastaan perikatoon ja vastustavat sitä niin muodoin. 2. He luulevat niinikään tällaisen pelvon hävittävän heidän uskonsa (vaikk'ei heillä, ihmisparoilla, uskoa edes olekaan!) Ja siinä luulossaan he paaduttavat sydämensä sitä vastaan. 3. He luulottelevat julkeina, ett'ei muka heidän ole tarvis peljätä, ja siitä huolimatta he julkeudessansa vain kasvamistaan kasvavat. 4. He huomaavat tällaisen pelvon kukistavan heidän entisen viheliäisen itsepyhyytensä, ja siksi he sitä kaikin voimin vastustavat.
Toivorikas: Jo minä jotain tiedän tuosta minäkin. Ennenkuin tulin tuntemaan oman itseni, oli minun laitani samallainen.
Kristitty: No niin, jätetäänpäs nyt naapuri Tietämätön yksikseen ja käydään pohtimaan jotain muuta hyödyllistä asiata.
Toivorikas: Kernaasti, kaikesta sydämestäni. Mutta teidän pitää nytkin aloittaa.
MIKSI MONI VAELLUKSENSA KESKEYTTÄÄ.
Kristitty: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten teidän puolella erästä Sillointällöin nimistä miestä? Hänen jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.
Toivorikas: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui Armonpuutteen kaupungissa, parin peninkulman päässä Kunniallisuudesta. Hänen lähin naapurinsa oli muuan Käännytakaisin.