Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.
Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.
"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."
Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne perille päästä."
Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.
Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat: "Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."
Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn. He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne Kuningasta kohtaan on."
He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]
Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty: "Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin, ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.