"Hän vaikuttikin Lancelotilta", myönsi Bliant.
He varoivat häiritsemästä hänen untaan ja saivat hänet viedyksi linnaan onnettomuudetta. Kun hän vihdoin heräsi, oli hän hyvin kärsivällinen heidän kanssaan ja lapsellisen hiljainen. Surullista oli katsella hänen taivuttavan päänsä sidottujen käsiensä yli, mutta he eivät uskaltaneet päästää häntä irti, ennenkuin hän näyttäisi joitakin terveen järjen merkkejä. Sittenkään, kun hän oli saanut takaisin terveytensä, hyvän ruoan ja suojan ansiosta, ei kukaan uskaltanut ajella hänen partaansa. Hän istuskeli päivät pitkät sukimattomana ja ääneti katselemassa pienestä ikkunasta aukeille kedoille ja oudolle tielle, joka kiemurteli niiden välitse linnan ovelta.
Bliant kertoo tällaista kestäneen puolitoista vuotta. Silloin hän joutui pieneen sotaan muutamia naapureitaan vastaan, ja eräänä iltapäivänä, kun hän ratsasti omien maittensa poikki, hyökkäsi pari veljestä hänen kimppuunsa, ritari Breuse ja ritari Bertelot. Molemmat syöksyivät häntä vastaan samalla kertaa, ja hän lähti pakoon henki kurkussa. Lancelot, joka istui ikkunansa luona kahlehdittuna kuten tavallisesti, näki Bliantin tulevan parin miehen takaa-ajamana. Silloin heräsivät hänen entiset vaistonsa; hän katkaisi kahleensa suureksi vahingoksi käsilleen, ja kun nuo molemmat veljekset ajoivat Bliantia takaa portin sisäpuolelle, oli Lancelot siellä valmiina vastaanottamaan heitä. Hän kiskaisi Bertelotin satulasta maahan vääntäen hänen miekkansa irti ja antoi sitten Breuselle samanlaisen kuuluisan iskun päähän, jollaista Bliantkin oli saanut maistaa. Breuse kiepsahti satulasta maahan, ja hänet pelasti vain Bertelotin apu ja Bliantin suopeus, hän kun päästi heidät pakoon. Kun he olivat menneet, sanoi Bliant hävenneensä nähdessään Lancelotin katkaistut kahleet ja hänen käsiensä tilan. Sen jälkeen mielipuoli sai kuljeskella vapaana, kuten muutkin perheen jäsenet.
Sitten kului vielä vuosi, kertoo Bliant, kunnes he eräänä päivänä lähtivät metsästämään villikarjuja. Lancelotilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä se kaikki tarkoitti, mikäli he saattoivat nähdä, mutta hän seisoi katsellen heidän valmistuksiaan. Eräs mies oli sitonut mainion hevosen puuhun ja pistänyt keihäänsä maahan voidakseen auttaa erästä toveriaan. He näkivät Lancelotin katselevan hevosta, ikäänkuin hän olisi koettanut päästä selville jostakin vaikeasta asiasta. Hänen oli täytynyt hypähtää satulaan äkkiä, kun heidän tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut muualle, sillä viimeinen, mitä he hänestä näkivät, oli suuri tomupilvi kaukana tiellä. Keihäskin oli hävinnyt. Hän oli ottanut varmaan senkin.
Niin paljon olemme saaneet selville Bliantin todistuksesta. Sitten meillä on erään erakon kertomus, jolla sentään on totuuden leima. Kerrotaan hurskaan erakon löytäneen hänet metsästä villin karjun hirmuisesti haavoittamana. Lancelot oli tappanut pedon, mutta ei ennen kuin onnettomuus oli tapahtunut — hirvittävä viillos ja veri virtaamassa puroina. Erakko ymmärsi, ettei siinä saanut hukata sekuntiakaan aikaa, mutta Lancelot uhkasi häntä miekalla makuuasennostaan. Erakko jatkoi kuitenkin itsepäisesti ystävällistä kohteluaan.
"Kuinka te saitte tämän haavan?" kysyi hän.
"En ole ikinä nähnyt sellaista hölmöä", vastasi Lancelot. "Ettekö näe tuota karjua?"
"Voin parantaa teidät!" sanoi pyhä mies. "Sallikaa, että autan teitä kuin ystävä."
"En voi sietää enää ystäviä", vastasi Lancelot. "Jos koskette minuun, irroitan päänne kaulastanne."
Erakko poistui hänen luotaan hetkeksi, kunnes tapasi erään miehen lantarattaineen. He tulivat takaisin ja tavattuaan Lancelotin tajuttomana ja helposti hoidettavana nostivat hänet ja karjun rattaille ja veivät heidät erakkolaan. Siellä monina viikkoina erakko paransi Lancelotin haavat, mutta ei hänen järkeään. Todellisuudessa liittyi käsittelyyn jotakin sellaista, mikä teki hänet vielä järjettömämmäksi kuin ennen.