"Ainoa laji ritareita, jollaiseksi en halua tulla", sanoi Galahad, "on — no niin, oletko tavannut ritari Bromelin, isä? Hän pysyttelee vain kotonaan."
"Bromel raukka!" sanoi Elaine. Mutta hän hymyili.
"Olin unohtanut hänet", sanoi Lancelot. "Olen ollut täällä — kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Elaine? Melkein neljä vuotta, eikö niin?"
"Siitä alkaen, kun paranit", vastasi Elaine. "Ennen sitä — mutta miksi puhuisimme siitä, Lancelot?"
"Järkeni on vielä heikko tai muussa tapauksessa olisin kyllä muistanut
Bromelin. Missä olet nähnyt hänet, Galahad?"
"Ah, hänen tapanaan oli tulla tänne joskus! Hän ratsastaa huonosti, isä, ja on vielä juhlallisempi kuin sinä."
"Isäsi ei ole juhlallinen, Galahad — hän oli vain sairas kauan aikaa."
"Oh, isä ja minä ymmärrämme mainiosti toisiamme! Hänessä ei ole mitään vikaa. Mutta ei kukaan voisi sanoa sinua hilpeäksi vai voisiko, isä?"
"Jos he niin sanoisivat, erehtyisivät he", vastasi Lancelot. "Gawaine saattaa laskea leikkiä ja Tristram osaa laulaa, mutta kun olin sinun ikäisesi, oli minun pakko raivata itselleni tie ylöspäin. Silloin liityin Arthuriin, ja meillä oli liian paljon työtä, voidaksemme jalostaa keveimpiä puoliamme — tiedoilla ja kirjoilla ja muilla samanlaisilla asioilla."
"Minäkin pidän enemmän todellisesta työstä", sanoi Galahad, "sellaisesta, mitä sinä ja Arthur tavallisesti teitte. Juuri senvuoksi haluan päästäkin ritariksi."