Hän näki selvästi Ginevran olevan kaikkein loistavimmalla tuulellaan ja tiesi olevansa siihen syytön.
"Voimme levätä hetkisen noiden hedelmäpuiden juurella tuolla", sanoi
Ginevra, ja Lancelot istuutui hänen viereensä puutarhapenkille.
"Niin, olen tavannut poikasi joka päivä hänen tulonsa jälkeen. En toivonut hänen tuloaan, Lancelot, mutta kun hän nyt kerran on täällä, pidän hänestä. Hänellä on äärettömät mahdollisuudet."
"Juuri siitä halusinkin keskustella kanssasi", sanoi Lancelot. "Hänen mahdollisuuksistaan. En halua, että ne pilataan."
"Miksi sanot sen minulle? En minäkään halua, että ne pilataan."
"Olemme eri mieltä hänen mahdollisuuksistaan ja siitä, kuinka niitä on kehitettävä. Ensi kerran, Ginevra, on minullakin jonkinlaisia suunnitelmia toisen henkilön urasta."
"Sinun ei kuitenkaan tarvitse puhua loukkaavasti minulle. Olisin vallan hyvin voinut jättää poikasi huomioon ottamatta hänen laittoman syntyperänsä vuoksi, mutta luulin sinun olevan kiitollisen hänelle osoitetusta ystävyydestä. Minussa oli myös herännyt sääliä häntä kohtaan. Nyt alan pitää hänestä hänen itsensä vuoksi, mutta sinä näytät vastustavan sitä. Todella Lancelot, sinä olet suututtava."
Lancelot piirteli merkkejä käytävään kenkänsä kärjellä. Melko pahoja merkkejä.
"Etkä sinä ole lainkaan paras toveri tänään iltapäivällä", jatkoi
Ginevra.
"Olen kiitollinen sinulle, että olet ottanut vastaan pojan — tiedät kai sen", vastasi Lancelot, "mutta näyttelen nyt kahta osaa: olen hänen isänsä ja sinun rakastajasi".