"Se on kummallinen viiva… Suuri intohimo, sanoisin, ja sitten tämä toinen nainen… ja sitten se haihtuu näkyvistä täydellisesti… Ei voi tietää, mitä sitten seuraa."
"Tämäkin jo riittää", sanoi Galahad.
"Ennustinko oikein?" kysyi Ettard.
"En tiedä, kuka tuo toinen on, mutta ensimmäisestä puhuitte oikein."
"Tiesin sen, ritari Galahad. Olen niin iloinen, että jotakin niin kaunista on tapahtunut teidänlaisellenne luonteelle. Olette varmaankin hyvin onnellinen?"
"Kyllä", vastasi Galahad.
"Vaikka ette aio milloinkaan mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Ah, en voi mennäkään naimisiin hänen kanssaan", sanoi Galahad, "mutta tietysti en sitä haluakaan".
"Ette tietystikään", myönsi Ettard. "Jos voin joskus auttaa teitä hieman, kiitokseksi avustanne minulle —"
Hän puristi vieläkin Galahadin kättä — mutta Galahad ei ollut varma, pitikö hän Ettardin kättä omassaan. Kaikissa tapauksissa hän ihmetteli, kuinka hän voisi vapauttaa kätensä. Silloin juolahti muuan onnellinen ajatus hänen mieleensä: hän kohotti Ettardin käden huulilleen ja painoi siihen kuivan ja aran suutelon. Hän oli vihainen itselleen huomatessaan, että Ettardin kädenselkä oli sierottunut.