"En tietystikään voi lähteä sinne", sanoi Galahad. "En lähde hänen luokseen enää milloinkaan."
"Ettekö ole liian hätäinen? Voitte ehkä vielä lähteä sinne mielellännekin, kun tämä uutinen ei enää järkytä mieltänne."
"En unohda sitä", sanoi Galahad, "En suostu."
"Ja senkö vuoksi käänsitte isällenne selkänne!?" kysyi kuningatar.
"Niin. Minulla ei ole enää hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Galahad", sanoi kuningatar, "ehkä se johtuu siitä, että olemme turmeltuneita, mutta emme saa arvostella isäänne niin ankarasti. Se oli kummallinen juttu. Hän on ainoa, joka voi kertoa sen teille jos haluaa. Hänen ystävänsä ymmärtävät sen tapahtuneen jonakin tuollaisena hetkenä, jolloin jalokin mies voi olla heikko. Se pahoittaa mieltänne, tietysti, mutta se ei ollut teidän syytänne, ja epäilen, onko se todella haitannut teitä millään tavalla. Mutta tärkein asia on, ettette epäile — eikä kukaan meistä epäile, — isänne luonnetta."
"Ettekö tekään?" kysyi Galahad. "Kuinka arvostelette äitiäni?"
"En tunne äitiänne oikein hyvin", vastasi Ginevra. "Olemme vain kerran keskustelleet hieman kauemmin toistemme kanssa. Hän on ehkä kertonut siitä."
"Ei koskaan", vastasi Galahad.
"Se on tietty, ettei hän ole halunnut. Keskustelumme koski tätä samaa aihetta. Ilmaisin inhoavani sitä, mitä hän ja isänne olivat tehneet ja mitä he luullakseni vieläkin tekivät."