"Etkö rakkaudesta minuunkaan?"
"Onko se mielestäsi rehellinen syy", sanoi Lancelot, "ilmoitettuasi minulle rakkautesi palaneen loppuun?"
Ginevra tuli sinne, missä hän istui matalalla lavitsalla seinän vieressä, ja puristi hänen suuren kätensä valkoisten sormiensa väliin. Lancelot oli yhtä kylmä kuin seinäverhot heidän takanaan.
"En aio antaa houkutella itseäni siihen", sanoi hän.
Ginevra kohottautui häntä kohti, eikä hän voinut olla suutelematta lemmittynsä huulia. Ginevra antoi väittelyn jäädä siihen pisteeseen hetkiseksi.
"Kun poika palaa", sanoi Lancelot, "voi hän lähteä tervehtimään äitiään. Hän on nyt valmis antamaan anteeksi Elainelle."
"Onko hänestä kuultu sanaakaan?"
"Ei", vastasi Lancelot. "Ei niin merkkiäkään."
"Hän ei palaa", sanoi Ginevra. "Pettyisin, jos hän tulisi. Hän hankkii itselleen nimen maailmassa — kuuluisan nimen, mutta jossakin muualla."
"No niin, jos hän tekee erehdyksen palatessaan meidän luoksemme", sanoi
Lancelot, "ei sinunkaan sovi pyytää, että minä palaisin Elainen luo.
Viihdyn melko hyvin siellä, missä hän ei ole."