Vaikka Ginevra oli ollut sairas, ei hänen kauneutensa silti hävinnyt. Hänen viehkeytensä oli sitä lajia, joka ei johdu niin paljon ulkomuodosta tai ihonväristä, pitkästä, uhkeasta vartalosta, meislatuista kasvoista tai ihmeellisestä hiusten sädekehästä kuin sisäisen hengen jonkinlaisesta kiihdyttävästä voimasta. Jokainen tunsi, ettei tämä nainen terveenäkään ollut koskaan levollinen — ei enempää kuin mikään muukaan liekki. Hänen hillitty arvokkuutensa oli saavutus.
Hän oli istuutunut puutarhansa nurkkaan, jota linnan muuri suojeli. Ollen vielä liian heikko pitkiin kävelyretkiin hän voi ainakin kuluttaa kesäpäivän ruusujen ja muiden kukkien läheisyydessä sellaisten ritarien ja aatelisnaisten seurassa, joiden kanssa hän saattoi keskustella, tai keskustelun katketessa katsella laajaa maaseutua, jonka takaa niityt ja metsät siintivät. Lady Anglides, joka oli hänen tyttöaikainen ystävänsä, seisoi hänen vierellään, ritari Ector pysyi kunnioittavan matkan päässä, ja ritari Gawaine lepäsi ruohikossa Ginevran jalkojen juuressa. Agravaine ja Meliagrance pelasivat shakkia kirsikkapuun varjossa. Agravaine oli voiton puolella. Meliagrance oli asettaunut niin, että saattoi katsella Ginevraa.
"Turnajaisia", sanoi Gawaine, "voidaan pitää kokonaan epäonnistuneina".
"Epäonnistuneinako?"
"Te ette ollut siellä, kuningatar."
"Jos vain jaksaisin", vastasi kuningatar, "niin nauraisin. Ettekö te koskaan viisastu?"
"En voi väittää sitä", keskeytti ritari Ector.
"Puhutteko minun terävyydestäni?" kysyi Gawaine.
"Puhun turnajaisista. Kuningattaren poissaolo pahoitti mielemme, mutta turnajaiset olivat silti ihmeelliset."
"Olivatko ne? Ensi päivä, jolloin Palomides tappoi Lancelotin hevosen, ei minusta ollut minkään arvoinen."