Telemakhos ei ollut koskaan nähnyt sellaista taloa. Katto oli korkealla, ja jollakin tavoin pääsi savu ulos ja valo sisään. Olisi voinut kuvitella siellä sisällä auringon ja kuun paistavan. Nuorukainen joutui aivan ymmälleen nähdessään kuinka suurta ja varakasta kaikki oli. Hän palautti mieleensä, että hänen isällään oli paremmat aivot, mutta se ajatus ei tuottanut hänelle minkäänlaista vaivattomuuden tunnetta. Hänet opastettiin marmoriseen kylpyhuoneeseen, jossa hän joutui yhä enemmän ymmälleen, kun palvelijat hankasivat häntä perinpohjin, voitelivat hänen tukkansa ja pukivat hänet parempiin vaatteisiin kuin mihin hän oli tottunut. Menelaos tuli lausumaan hänet tervetulleeksi. Hän oli kookas mies, jonka kauniit, mustat ja pitkät suortuvat eivät laisinkaan kaivanneet voidetta kiiltääkseen. Hän ei tehnyt niin tehokasta vaikutusta kuin hänen talonsa. Telemakhos tuli ajatelleeksi, että Menelaoksen pyylevästä ulkomuodosta huomasi hänen viettävän paljon mukavampaa elämää kuin niinä aikoina, jolloin hän joutui suorittamaan jokapäiväisiä ruumiinharjoituksia Troijassa. Sillä juhla-aterialla, jonka Menelaos järjesti vieraansa kunniaksi, osoitti hän, ettei hänen ruokahalunsa ollut huonontunut, vaikka ulkonaiset ponnistelut olivatkin vähentyneet.
»En ole koskaan nähnyt tällaista taloa», sanoi Telemakhos; »vaikka en olekaan matkustellut kaukana, epäilen, ettei koko maailmassa ole toista tällaista. Näin paljon pronssia ja kultaa ja hajupihkaa, puhumattakaan mitään hopeasta ja norsunluusta! Zeuksen asunto Olympoksella on varmasti tällainen — se ei voi olla paljon kauniimpi.»
Menelaos koetti näyttää tyyneltä ja sanoi, ettei kenenkään pitäisi verrata itseään jumaliin, mutta että tämä talo oli tosiaankin täysin tyydyttävä. Nimittäin rakennus.
»Mutta minä antaisin aika paljon omaisuudestani», sanoi hän, »jos saisin takaisin ne vuodet, jotka vietin poissa tästä talosta, ja ne ystäväni, jotka kuolivat Troijassa tai menehtyivät paluumatkalla. Onhan meidän kaikkien tosin kerran kuoltava, ja varmasti moni heistä, näin paljoa myöhemmin, lepäisi jo haudassaan, vaikka ei Troijaa olisi ollutkaan. Mutta erikoisesti erään ystävän vuoksi olen pahoillani — nimittäin Odysseuksen. Olet varmaankin kuullut hänen nimensä. Hän teki minun hyväkseni enemmän kuin kukaan muu, ja täällä minä nyt olen taas kotonani eikä kukaan tiedä missä hän on tai elääkö hän laisinkaan. Varmasti hänen vanha isänsä on aivan surun murtama ja hänen vaimonsa ja hänen pikku poikansa, joka kai alkaa jo olla täysikasvuinen.»
Kuullessaan isänsä nimeä mainittavan alkoi Telemakhos tuntea äkillistä tuskaa — äkillistä siksi, että hän oli tähän asti ajatellut vain Menelaoksen komeaa taloa. Hän aikoi juuri ilmaista nimensä ja asiansa, kun Helena tuli sisään kaarikattoisesta huoneestaan. Olikohan se mahdollista? Mutta sehän ei voinut olla kukaan muu! Telemakhoksen äiti oli ollut niin huolehtiva, että oli ilmoittanut pojalleen kuinka vanha Helena oli, ja sitäpaitsi tiesi Telemakhos mitä kaikkea tuo nainen oli kokenut. Hän oli odottanut tapaavansa Aphroditen, monenlaisia seikkailuja kokeneen jumalattaren, joka olisi houkutteleva kuin synti. Kun Helena tuli lähemmäksi, huomasi Telemakhos, että hän oli nuori ja tyttömäinen, ja samalla nuorukainen ymmärsi millaiselta Artemis varmasti näytti. Helenan seurassa oli palvelijatar, joka näytti vanhemmalta, mutta ei luultavasti ollut. Häntä sanottiin Adrasteksi. Tämä tyttö veti Helenalle esiin tuolin ja jakkaran ja toi hänelle pyörillä lykättävässä kultaisessa vasussa villaa kehrättäväksi. Telemakhos unohti isänsä, unohti äitinsä, unohti kosijat. Koko ikänsä hän koetti surra sitä, että unohti tuon kaiken, mutta ei sittenkään osannut surra.
Helena tervehti häntä, otti villaa käsiinsä ja alkoi keskustella ikäänkuin Telemakhos olisi hyvin vanha ystävä tai ikäänkuin ei olisi vielä oikein huomannutkaan häntä. Sitten Helena jäi istumaan kädet helmassa.
»Menelaos, luultavasti ei meidän pitäisi kysyä vieraaltamme kuka hän on ennenkuin hän itse haluaa sanoa sen, mutta jollei hänellä ole mitään sitä vastaan, tekisi minun mieleni koettaa arvata hänen nimensä.»
Hän katseli suoraan Telemakhosta, joka oli niin onnellinen, että tunsi itsensä hupsuksi.
»En tietänyt», sanoi hän, »että kaksi ihmistä voi olla niin toinen toisensa näköiset. Totta kai sinäkin huomaat yhtäläisyyden, Menelaos?»
»En tosiaankaan», sanoi Menelaos.