»Minun osaltani», sanoi Menelaos, »ovat ne lopussa. Emmehän me omain syntiemme tähden joutuneet Troijaan, vaan, niinkuin itse sanoit eilisiltana, toisten rikkomusten vuoksi. Mihin erehdyksiin lienemmekin tehneet itsemme tänne tultuamme vikapäiksi, on meillä ollut syytä katua niitä aikanaan. Jos ylpeydestä tai tietämättömyydestä jotakin on laiminlyöty, niin tämä uhripäivä on varmasti hyvittänyt sen ja vähän muutakin vielä. Minä purjehdin Spartaan huomenna.»
»Matkalle lähtöä ajatellessani», sanoi Agamemnon, »muistan Aulista. Päästäksemme satamasta merelle oli minun lapseni henki uhrattava jumalien lepyttämiseksi. Silloin sinulla ei ollut mitään huomautettavaa uhrien liiallisuutta vastaan. Se kaikki tapahtui sinun vuoksesi, veljeni. Riitani Akhilleuksen kanssa sovin aikoja sitten, koska olin väärässä. Mutta kun mahdollisesti olen rikkonut toisina kertoina, vaikka luulinkin olleeni oikeassa, täytyy minun nyt tyydyttää Zeuksen ja Athenen arvaamatontakin vihaa ennenkuin tämä sotajoukkoni voi uhmata tuulta ja aaltoja ja kaikkea muuta, mikä erottaa meidät kodeistamme.»
»Todellisen pelkosi syynä», sanoi Menelaos, »on vaimosi».
»Sinun vaimosi on luonasi», sanoi Agamemnon, »ja tyttäresi on turvassa Spartassa ja epäilemättä hoitaa siellä asioitasi. Niitähän me kaikki muutkin olemme hoitaneet. Nyt minun täytyy alkaa ajatella omia miehiäni. Todellisen pelkoni syynä on, että Athene kostaa heille kaikille, sinulle ja minulle ja halvimmalle soutajalle, kuvansa varastamisen ja papittarensa häpäisemisen.»
»Odysseus anasti kuvan», sanoi Menelaos, »mutta vain siksi, että kaupunkia ei voitu vallata niin kauan kun kuva oli siellä. Sen ja muutamien toisten toimenpiteitten vuoksi, joilla hän auttoi asiaamme, pitäisi hänen ehkä suorittaa monia uhreja. Mitä taas tulee Kassandran kohtaloon, on se mielestäni oikeudenmukainen, joskin jonkin verran karkea. Paris oli hänen veljensä. Aiaksen vika oli hänen liian suuri kiireensä. Tyttö olisi voinut joutua hänen osalleen saaliin jaossa, jolloin hän olisi voinut viedä hänet kotiinsa ja kohdella häntä mielensä mukaan turvassa jumalain moitteelta ja ihmisten vihalta, sillä hänellä ei ole vaimoa odottamassa.»
»Minun vaimoni», sanoi Agamemnon, »ei ole toistaiseksi aiheuttanut minkäänlaista häväistysjuttua perheessä. Muutamissa suhteissa hän eroaa sisarestaan. Kuinka monet miehet ovat ryöstäneet Helenan omakseen tai joutuneet hänen saaliikseen? Theseus ennen sinua, ja tietysti sinä ja Paris ja Deiphobos — ja eikö Akhilleuksenkin ja hänen välillään ollut jotakin? Ihailiko Hektor häntä, vai Helenako vain ajatteli Hektoria? Me luomme kukin itsellemme oman maailmankatsomuksemme, veli, voidaksemme elää rauhassa oman entisyytemme kanssa. Minun ymmärtääkseni ei sinun asemasi ole sellainen, että voisit tuomita Aiaksen tekoa. Vaali vain omaa maailmankatsomustasi, sinä kyllä tarvitset sitä vielä.»
»Niinkuin sanoin», virkkoi Menelaos, »lähden huomenna kotimatkalle. Valitan, että eroamme näin riidassa. Jos tänne jäämällä voisin tehdä sinulle palveluksen, jäisin kiitollisuudesta. Mutta minun ymmärtääkseni käy jumalten tahto yhteen tavallisen terveen järjen kanssa — ainakin tärkeimmissä kohdissa —, ja jos sinun päähänpistollasi, tahtoessasi uhrata niin kauan, olisi todella jotakin yhteyttä uskonnon kanssa, väittäisin etteivät jumalat auttaessaan meitä polttamaan Troijan suinkaan tarkoittaneet, että jäisimme tänne asumaan.»
»Sinä menet kohtalosi myötä», sanoi Agamemnon; »en tapaa sinua enää koskaan».
»Luulisinpä sinun erehtyvän siinäkin», sanoi Menelaos, »ja toivon ettei tämä erhetys vaadi virallisia katumuksia».
Helena istui teltassa liikkumattomana lepattavan lampun ääressä. Kolmijalalta kohoava, hyvältä tuoksuva liekki ja savu kohosivat hänen kasvojaan kohti ja johtivat Menelaoksen mieleen jumalattaret ja alttaritulet. Miksi Helena oli siellä? Oliko hän ollut siellä koko päivän? Menelaos oli kuvitellut Helenan istuvan ulkona uhripaikalla nöyryytettynä toisten vankien joukossa ja vihdoinkin tuntevan rangaistuksen katkeruuden. Hän olisi voinut nousta seisomaan, kun Menelaos tuli sisään.