Kun tätä julistusta kuulutettiin markkinaristin luona, katsoivat kaupunkilaiset merkitsevästi toisiinsa ja hymyilivät. He käsittivät, että oli kovin helppoa tarjota sata puntaa Robin Hoodin vangitsemisesta, mutta että olisi vaikea ansaita tuo rahasumma, eikä ainoakaan ilmoittautunut halukkaaksi puuhaan. Mutta kuulijajoukon ulkorajalla seisoi muuan ulkopaikkakuntalainen. Tämä oli lyhyt, vankkarakenteinen, paksu mies, pystynenäinen ja kovin likanaamainen. Selässä hänellä oli nahkainen työkalulaukku, joka riippui ison vasaran varresta, joka hänellä oli olallaan ja jota hän piteli vasemmalla kädellään. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä vankka omenapuinen sauva, johon hän nojasi kuunnellessaan kovin innokkaana julistusta. Hän oli kuljeksiva kattilanpaikkaaja nimeltä John Sly.
"Sata puntaa", Sly ajatteli itsekseen, "sehän on komea summa. Ja se maksetaan läheisessä metsässä olevan henkipaton vangitsemisesta. Vaikka kaiken elämäni paikkaisin patoja ja kattiloita, en ansaitsisi moista rahamäärää. Pitänee yrittää."
Hän taputti lähellä seisovaa miestä olalle. "Kuulepa, hyvä ystävä, onko vaikea päästä sille paikalle, jonka maanvaivana tämä Robin Hood on?" Sly kysyi.
"Mikään ei ole sen helpompaa", sanoi kaupunkilainen irvistäen, "mutta kun olet päässyt sinne, alkavat luultavasti vaikeudet."
Kattilanpaikkaaja nyökkäsi ylpeästi, sillä päivä oli kuuma ja viimeisellä hopeapennillään hän oli ostanut olutta janonsa sammuttamiseen. "Ole varma siitä, ettei hän pujahda minun kynsistäni niinkään hevillä", sanoi kattilanpaikkaaja ja lähti oikopäätä hakemaan vangitsemismääräystä, joka antaisi hänelle oikeuden ottaa kiinni tuon kuuluisan henkipaton Robin Hoodin.
Hänelle ei ainoastaan annettu vangitsemismääräystä, vaan lisäksi selvitettiin tarkoin paikka, josta hän luultavasti tapaisi Robinin, ja päivän valjetessa hän seuraavana aamuna lähti kaupungista koettamaan onneaan, vangitsemaan Robin Hoodia.
"Tekeepä mieleni näyttää näille pohjolan pölkkypäille muutama sukkela temppu", sanoi Sly pyörittäen isoa sauvaansa päänsä ympäri. "Heillä ei ole aavistustakaan etelänmiehen älystä ja neuvokkuudesta. Olen banburyläinen, eikä meillä Oxfordin kreivikunnassa kasvateta tylsämielisiä."
Kun hän oli matkannut pari tuntia kävi päivä kuumaksi, ja hän istahti ison tammen alle pyyhkimään otsaansa ja tarkastamaan vangitsemismääräystä, jonka omistamisesta hän oli hyvin ylpeä.
Hän oli jo pistänyt paperin takaisin laukkuunsa ja aikoi juuri ruveta jatkamaan matkaansa, kun samassa näki pitkän, tulipunaiseen pukuun pukeutuneen miehen, jolla oli miekka vyöllä, ryhdikkäästi astelevan vastaan. "Hyvä on", sanoi Sly itsekseen, "tuossa tulee hyvin pukeutunut mies, joka näyttää olevan joku kunnianarvoinen talollinen näiltä seuduin. Olen varma, että hän voi neuvoa minut oikealle tolalle ja että löydän tuon kirotun rosvon tyyssijan."
Sly siis jatkoi matkaansa suoraan punapukuista talonpoikaa kohti. Tämä oli kuljeskellut silmät maahan luotuina, ja kun hän kohotti katseensa ja näki kattilanpaikkaajan työkalulaukku olallaan, hän tervehti tätä ystävällisesti hymyillen ja kohteliaalla kädenliikkeellä.