Perintötavan tunnustaminen — ja se oli kartanonherran luonteenlaadun mukaista — saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa. Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina. Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään; hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted Skeynesin seesteistä rauhaa.
Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.
"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä, että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen, mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.
"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"
Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä, jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi kaiken, mitä hän näki.
Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on tehnyt niin ja niin… Minä olen tehnyt päätökseni."
Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.
Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta — katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus — tai nähdä kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren — tai korkeiden vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.
Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai — kuten mrs ja mr Pendycen — nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot, siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.
Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua — ja mielikuvitus ei Worsted Skeynesissä ollut ylen eloisa — uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa — ja Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita — oli vain yksi seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi. Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta, katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä — sehän häpäisee meidät kaikki!" ja mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"