Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä. Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.
"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea!
Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"
Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:
"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."
Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.
"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
George menisi naimisiin."
Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.
"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee.
Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."
Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:
"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan tamman säärtä.