Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa — eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä. Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja; eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden. Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen täytyy luvata — se on liian hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten — ah! hirveää se on!"
Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka oli niin peloittavan väkivaltainen.
Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta, mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.
Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella. Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan — kuten luonnollista, koska hän oli vaimo — Horace Pendycen pelko myös. Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.
Sillä George ei ollut vastannut.
Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa, siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai — kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta, hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut heitä kuulla.
"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa — se tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."
Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento — poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä, kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään — ei edes mrs Barter voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä, kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli ajatelleeksi Gregorya.
"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun poikani —"
Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen, mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja tunnuslauseen: Strenuus aureaque penna alla oli hänen näin kuuluva kirjeensä: