"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä — herra varjelkoon! Soita tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.
Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään. Kartanonherra oli pian hengästynyt — siitä, kun hän viimeksi oli juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän. Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.
"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että minä olen tulossa!"
Kirkkoherra epäröi — hänkin oli lopen hengästynyt — ja lähti läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan. Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset tulikielet taivasta vasten.
"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon, muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen; hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce huohotti hänelle:
"Tämä on kauheata, mrs Peacock — tämä on kauheata!"
Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta — sen ovi oli jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.
"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.
Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:
"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"