"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.
Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille, mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään. Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.
Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään, ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin, että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki. Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.
Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.
Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä, aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:
"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"
Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:
"Minä en unohda tätä, herra!"
"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai teillä on palovakuutus?"
"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"