Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa. Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä — verrattain miellyttävä tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna, mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille, mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää, mikä oli — hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin tunsivat, että tarvittiin johtajia!
John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi häneen punapohjaiset silmänsä.
"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän, että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä, mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme olla yhdessä kuolemassakin."
Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi omituista ärtymystä Barteria kohtaan — mies oli esiintynyt hyvin edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa! Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä kenkää vasten.
Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät hänen vaimonsa huoneeseen.
PUISTO
Joka vuoden toukokuussa tulee päivä, jolloin Hyde Park on kuin lumottu. Viileä tuulenhenki lepahduttaa lehtiä, helteinen aurinko välkkää Long Waterilla, joka oksalla, joka ruohonkorressa. Linnut laulavat pienten sydäntensä yltäkylläisyydestä, soittokunta antaa iloisimpien säveltensä kaikua, vaaleat hattarat kiitävät kilpaa korkealla sinisellä taivaalla. Tarkkaan ei voi sanoa, miksi ja millä lailla tämä päivä eroaa edelläkäyneistä ja myöhemmin tulevista; on kuin puisto puhuisi: "Tänään minä elän; mennyt on mennyttä; tulevasta minä en välitä!"
Ja ne, jotka tänä päivänä sattumalta joutuvat puistoon, eivät voi olla joutumatta lumouksen valtaan. Heidän askeleensa vilkastuvat, heidän liepeensä liehuvat, heidän keppinsä heiluvat, heidän silmänsäkin loistavat — silmät, jotka ovat niin tylstyneet katujen katselemisesta; ja jokainen, jolla on lemmitty, ajattelee häntä ja käy hänen kanssaan milloin missäkin keskellä vaeltavaa joukkoa. Näille puisto ja kaikki siellä käyvät lempeätunteiset kuolevaiset nyökäyttävät päätään ja hymyilevät.
Iltapäivällä oli lady Maldenin luona Prince's Gatella ollut kokous, missä on käsitelty työläisnaisten asemaa. Siellä oli syntynyt jonkin verran kiihkeä keskustelu, sillä eräs henkilö oli noussut ja todistanut jotakuinkin kumoamattomasti, että työläisnaisilla ei ollut minkäänlaista asemaa ensinkään. Gregory Vigil ja mrs Shortman olivat yhdessä poistuneet tästä kokouksesta ja sivuutettuaan Serpentine-lammikon he oikaisivat nurmikon poikki.
"Mrs Shortman", sanoi Gregory, "emmekö me teistä ole hiukan hulluja kaikki?"