"Kiitos, ei se ole mitään. Olen saanut eräitä huonoja uutisia. Aion mennä hengittämään vähän raitista ilmaa. Minä en tule takaisin enää tänään."
Hän otti hattunsa ja meni.
Hän käveli puistoa kohti, tietämättään hakien väljintä paikkaa, raikkainta ilmaa. Hän oli liittänyt kätensä yhteen selkänsä taakse, hänen päänsä oli kumarruksissa. Ja luonto kun ennen kaikkea on ironinen, sattui, että hän pyrki puistoon juuri tänään, kun se oli iloisimmillaan. Ja kaukana puistossa, niin lähellä keskustaa kuin mahdollista, hän panihe pitkäkseen nurmikolle. Pitkän hetken hän makasi liikkumatta pidellen käsiä silmillään, ja huolimatta mr Paramorin huomautuksesta, että hänen kärsimyksensä oli turha, hän kärsi.
Eniten hän kärsi täydellisestä yksinäisyydestään, sillä hän oli hyvin yksinäinen mies, ja nyt hän oli kadottanut sen, minkä hän uskoi omistavansa. On vaikeata eritellä kärsimystä, vaikeata sanoa, kuinka paljon hän kärsi, koska hän rakastuneena tuohon naiseen oli salassa ajatellut saavansa hiukkasen vastarakkautta, ja kuinka paljon hän kärsi siitä, että hänen yksityinen kuvansa hänestä, kuva, jonka hän itsekseen oli maalannut, oli veitsellä raadeltu rikki. Ja hän makasi ensin kasvoillaan, sitten selällään, yhä pitäen kättä silmillään. Ja hänen ympärillään makasi muita miehiä ruohikossa, ja toiset olivat yksinäisiä, toiset nälkäisiä ja jotkut nukkuivat; ja toiset makasivat siinä, koska oli miellyttävää olla joutilaina ja paistattaa päivää; ja muutamien vieressä makasivat heidän tyttönsä, ja näitä ei Gregory sietänyt nähdä, sillä hänen sielunsa ja aistinsa isosivat. Viereisillä istutuksilla oli kyyhkysiä, jotka eivät hetkeksikään lakanneet kuhertelemasta. Hetkeksikään eivät rastaat lopettaneet lemmenlaulujaan eikä aurinko helteistä, suloista paistettaan eivätkä hattarat lemmenleikkiään ylhäällä taivaalla. Oli päivä, joka oli vailla menneisyyttä ja vailla tulevaisuutta, ja silloin ei ihmisen ole hyvä olla yksinään. Eikä kukaan mies katsonut häneen, koska se ei ollut kenenkään miehen asia, mutta siellä täällä joku nainen loi silmäyksen tähän solakkaan mieheen, jolla oli käsi silmillä, ja ihmetteli kenties, mitä käden takana mahtoi olla. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he hymyilleet naishymyään, kun hän niin oli saattanut yhdestä heistä erehtyä.
Gregory makasi aivan hiljaa, katsellen, ja koska hän oli uskollinen sielu, ei hän moittinut naista, vaan kuin jousi, jota on jännitetty liikaa, palasi hänen mielensä hyvin, hyvin hitaasti entiselleen, ja koska hän ei sietänyt nähdä asioita semmoisina kuin ne olivat, alkoi hän taas nähdä ne semmoisina kuin ne eivät olleet.
"Hänet on pakotettu tähän", ajatteli hän. "Syy on George Pendycen.
Minun silmissäni hän on, hänen täytyy olla, sama kuin ennen."
Hän kääntyi taas kasvoilleen. Ja pian isännästään eksynyt koira haisteli hänen kenkiään ja asettui istumaan vähän matkan päähän odottamaan, että Gregory jotenkin auttaisi sitä, sillä sen vainu sanoi, että hän kuului senlaatuisiin ihmisiin.
EPÄMÄÄRÄINEN ASEMA WORSTED SKEYNESISSÄ
Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.
Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira, joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.