Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.
"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on parhaan näköinen aamulla."
George kääntyi pois salatakseen punastustaan.
"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."
Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.
"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."
Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria, joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti varapyssyn pitämistä.
"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän — ei mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista joukkotappoa — sulaa teurastusta sellainen on!"
Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa, ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.
"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"