Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia lintuja pelkästä typeryydestä.
"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia tapauksia kuin Dartford-kerttu oli — vieraissa maissa Brittein saarten kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi, että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara, että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, — ja sellaisia oli naapuristossa moniaita — saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi, aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.
Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi ensi ajoon vanhan tavan mukaan.
Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta; rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.
George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:
"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"
Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.
"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan tilaisuuden ampua lennosta!"
George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään. Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä, auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon. Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten, suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.
Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin, tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys. Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen — iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli hyväntahtoinen.