Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä — ihmisten, elukoiden ja lintujen etäistä huhuilua — joka ei koskaan tyyten kuole maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet. Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta, tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi se oli murhannut hänet.
AUTUAS HETKI
Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut puoleksi uneen.
Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän istuutui nojatuoliin ja torkahti.
Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten, pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla, värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä. Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi puheääniin.
"George ei ole mikään huono ampuja!"
"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän sipaissut höyhentäkään."
Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:
"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"
"Huono periaate — hyvin huono."