"George ei tule tänne", sanoi hän.
"George tekee niinkuin minä sanon."
Uudelleen mrs Pendyce pudisti päätään vaistomaisesti tietäen olevansa oikeassa.
Mr Pendyce, joka puki liiviä ylleen, keskeytti toimensa:
"Georgen on paras olla varuillaan", sanoi hän, "hän on tykkänään riippuvainen minusta".
Ja kuin olisi hän näihin sanoihin keskittänyt tilanteen ytimen, filosofisesti määritellyt poikansa elämänlaadun, lauhkeni siitä hänen muotonsa. Mrs Pendyceen nämä sanat vaikuttivat omituisella tavalla. Ne kauhistuttivat häntä. Ne vaikuttivat kuin hän olisi nähnyt poikansa paljastetun selän kohotetun piiskansiiman alla, kuin hän olisi nähnyt oven sulkeutuvan häneltä lumisena yönä. Paitsi kauhistusta virittivät ne hänessä toisen katkeramman tunteen, kuin olisi joku uskaltanut näyttää ruoskaa hänelle itselleen, olisi uskaltanut loukata sitä jotakin, joka hänelle oli arvokkaampi kuin itse elämä, joka vuosisatojen kuluessa salaa oli niin syvään kiteytynyt hänen olentonsa ytimeen, ettei kukaan ollut edes ajatellutkaan loukata sitä aikaisemmin. Ja hänen mielessään välähteli aivan hullunkurisen selvänä ajatus: "Minulla on omaa rahaa kolmesataa vuodessa!" Sitten se tunne haihtui, ikäänkuin unessa kaamea tunne valtaa mielen ja haihtuu taas, jättäen jälkeensä vain huumeisen tunnon, jonka aihe unohtuu.
"Päivälliskello soi, Horace", sanoi hän. "Cecil Tharp on täällä päivällisellä. Minä pyysin Bartereita, mutta Rose-parka ei tuntenut jaksavansa. Hehän odottavat tuota tapahtumaa nyt lähitulevaisuudessa. He ovat puhuneet kesäkuun viidennestätoista."
Mr Pendyce otti takkinsa vaimoltaan ja pisti kätensä silkillä vuorattuihin hihoihin.
"Jos minä voisin saada mökkiläiset hankkimaan itselleen semmoisia perheitä", sanoi hän, "niin ei olisi mitään puutetta työvoimasta. Mutta he ovat niin härkäpäisiä — eivät tee mitään, mitä heille käsketään. Anna minulle vähän hajuvettä, Margery."
Mrs Pendyce pirskautti muutaman pisaran vitsakudospullosta miehensä nenäliinaan.