Mrs Pendyce kiinnitti mieheensä katseen, johon hän pani kaikki sanat, mitä hän hienona naisena ei saattanut lausua.
"Minä vaadin saada jäädä tänne. Anna minun jäädä; se on minun oikeuteni. Älä lähetä minua pois." Näin lausuivat hänen silmänsä ja samoin John-koiran silmät, sen maatessa selällään — hyvin tietäen, että sitä oli siinä asennossa vaikea liikuttaa.
Mr Pendyce käänsi sen jalallaan.
"Ylös, John! Ole niin hyvä ja vie John ulos, Margery."
Mrs Pendyce punastui, mutta ei liikahtanut,
"John", sanoi mr Pendyce, "mene emäntäsi kanssa". Koira heilutti lerpattavaa häntäänsä. Mr Pendyce painoi sitä jalallaan. "Tämä asia ei ole omiaan naisille."
Mrs Pendyce painoi päänsä.
"Tule, John", sanoi hän. Silmänvalkuaisillaan mulkoileva John-koira toimitettiin ulos huoneesta, sillä välin kuin se koetti peräytyä irti kaulanauhastaan. Mr Pendyce sulki oven sen jälkeen.
"Ota lasi portviiniä, Vigil; se on vuodelta 47. Isäni pani sen säilyyn vuotta ennen kuin hän kuoli. Minä en itse voi juoda sitä — minä olen pannut säilyyn riemuvuosiviiniä. Paramor, täytä lasisi. Istu tuohon Paramorin viereen, Vigil. Tunnethan Barterin?"
Sekä Gregoryn että Barterin kasvot olivat hyvin punaiset.