Gregory yritti sanoa jotain, kääntyi sitten äkkiä, astui ulos pengermälle ja hävisi toisten näkyvistä.
Kirkkoherra lausui:
"Hyvästi, Pendyce; minä menen myös!"
Kartanonherra puristi hänelle ojennettua kättä synkin ja hämmentynein kasvoin. Mr Barterin poistuttua vallitsi huoneessa hiljaisuus.
Sen katkaisi kartanonherran huokaus.
"Toivoisin, että me saisimme Oxenhamin takaisin. Tämä on minulle oikeudenmukainen rangaistus siitä, että hylkäsin sen vanhan laitoksen. Mikä ihmeessä sai minut lähettämään Georgen Etoniin?"
Mr Paramor painoi nenänsä maljakkoon. Tuohon hänen vanhan koulutoverinsa lausuntoon sisältyi kartanonherran koko uskontunnustus:
"Minä uskon isääni ja hänen isäänsä, ja hänen isänsä isään, tilani luojiin ja haltijoihin. Ja minä uskon itseeni ja poikaani ja poikani poikaan. Ja minä uskon siihen, että me olemme luoneet tämän maan, ja että me tulemme pitämään tämän maan sellaisena kuin se on. Ja minä uskon julkisiin kouluihin ja varsinkin siihen julkiseen kouluun, jossa minä olen käynyt. Ja minä uskon säätyveljiini ja herraskartanoon ja oloihin sellaisina kuin ne ovat, iankaikkisesta hamaan iankaikkiseen. Amen."
Mr Pendyce jatkoi:
"Minä en ole mikään puritaani, Paramor; minä myönnän, että lieventäviä asianhaaroja on olemassa Georgen hyväksi. Myöskään ei minulla ole mitään tuota naista vastaan itsessään. Hän on kenties liian hyvä Bellew'lle: hänen täytyy olla liian hyvä sentapaiselle otukselle. Mutta Georgelle olisi tuhoksi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajattele lady Rosen tapausta! Näkeehän sen jokainen tuollaista tähtiin tuijottavaa Vigiliä lukuunottamatta. Se ei käy päinsä, se ei käy millään ehdolla päinsä! Ja ajattele — ajattele minun — minun pojanpoikaani! Ei, ei, Paramor; ei, ei, Jumalan nimessä!"