Kuului ääntä. Kirkkoherran ruskeanpunakat kasvot eivät osanneet kalveta, mutta hänen suuret nyrkkinsä herpaantuivat. Mrs Pendyce seisoi ovensuussa, hymyillen erikoisella, puoleksi säälivällä, puoleksi järkyttyneellä tavalla.
"Kaikki on hyvin — se on poika. Teidän vaimoraukallanne on ollut kauhea hetki!"
Kirkkoherra tuijotti häneen mitään puhumatta. Sitten hän äkkiä syöksyi mrs Pendycen ohitse ovesta ulos, riensi työhuoneeseensa ja sulki oven. Täällä vasta hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä asennossa monta minuuttia, mitään ajattelematta.
KARTANONHERRA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ
Istuessaan samana iltana kello yhdeksän portviinipuolikkaansa viimeisen lasin ääressä mr Barter tunsi vastustamatonta halua saada jotakin mielenvirkistystä, halua päästä purkautumaan lähimmäistensä seurassa.
Hän otti hattunsa ja napitti takkinsa — sillä vaikka oli kaunis kesäkuun ilta, puhalsi tuima itätuuli — ja käveli kylää kohti.
Kuin vertauskuvana tiestä Jumalan valtakuntaan, josta hän sunnuntaisin puhui, eteni somien pensasaitojen reunustama tie jalavien siimeksessä, missä peltovarikset jo olivat laskeutuneet lepoon. Puuhiilen hajua häilyi ilmassa; mökit tulivat näkyviin, tuli paja ja pikku myymälät vastapäätä kylän kenttää. Ovista ja akkunoista säteili yhä voimakkaampi valo; tuulenhenkäys, joka tuskin liikahdutti kastanjan lehtiä, sai haavat hiljaa havisemaan. Taloja ja puita, taloja ja puita! Suojaa menneisyyden ja suojaa tulevaisuuden varalle!
Kirkkoherra pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa.
"Hyvä heinäilma, Aiken! Miten on vaimosi laita — tyttökö siitä tulee?
Haha! Ja sinä haluat poikia! Oletko kuullut pappilan tapahtumasta?
Kiitollisena on minun sanottava —"
Miehestä mieheen ja talosta taloon hän tyydytti seurannälkäänsä, saadakseen takaisin kadonneen arvontuntonsa, jonka piti poistaa kärsimyksen arpi. Ja hänen yllään tuntuivat värähtämättömät kastanjat ja hiljaa havisevat haavat kuuntelevan ja kuiskivan: