Kartanonherra alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ja mr Barter tunsi jonkin liikahtavan jalkaansa vasten: pöydän päästä, mihin kuun valoläikkä lankesi, kohosi esiin John-koira, kuin vertauskuvana kaikesta, mikä oli kartanonherralle alamaista, ja tuijotti isäntäänsä murheellisilla silmillään. "Nyt taas jokin uhkaa häiritä minua", näyttivät ne sanovan.
Kartanonherra katkaisi hiljaisuuden.
"Minä olen aina luottanut sinuun, Barter; minä luotan sinuun kuin omaan veljeeni. Sano nyt, mitenkä Georgen laita on?"
"Tässähän on kysymys isästä ja pojasta", ajatteli kirkkoherra ja puhkesi puhumaan: "Minä kerron vain kuulemani mukaan; sanotaan, että hän on menettänyt aika summan rahaa. Totta kai se on vain lorua. Minä en ole koskaan välittänyt huhuista. Ja jos hän on myynyt hevosensa, niin sen parempi. Hän ei silloin tule kiusaukseen pelata uudelleen."
Mutta Horace Pendyce ei vastannut mitään. Yksi ainoa ajatus vallitsi hänen hämääntynyttä, kiihottunutta mieltään:
"Minunko poikani peluri! Worsted Skeyneskö pelurin käsissä!"
"Se on vain huhua. Ei sinun pidä kiinnittää siihen mitään huomiota. Minun on vaikea ajatella, että hän olisi niin mieletön. Minä tiedän vain, että minun täytyy palata vaimoni luokse. Hyvää yötä!"
Ja nyökäten, mutta noloissaan poistui mr Barter ranskalaisen akkunan kautta, mistä oli tullutkin.
Kartanonherra seisoi liikkumatonna.
Peluri!