"Oletko tietänyt, että George on peluri?"
Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.
"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo on Tattersallin taululla!"
Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä ja lempeänä:
"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"
Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:
"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"
Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:
"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"
Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi: