"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"
Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien — mitä, sitä hän ei tietänyt.
"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle, että hän on lakannut pelaamasta, kunnes — kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
Margery Pendycen koko ruumis värähteli.
Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta, oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.
Hän jatkoi:
"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."
Mrs Pendycen sydän pysähtyi.
"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.
Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa. Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa hiljaisuudessa.