"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila —"
Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:
"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä — sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä — sinä et ole koskaan tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi täällä, niinkuin te kaikki tässä —" Mutta hän ei keksinyt mitään sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä? Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että minä koskaan —" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja nyt kun George on pulassa —"
Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä äkillisesti se loppui.
Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän. Hän änkytti:
"Sinä — sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan, kuinka tuo nainen emännöi täällä — poikineen, joka on äpärä tai samanveroinen kuin äpärä — minun paikallani. Silloin et tunne minua!"
Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.
"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan palaa."
Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä, kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi ja sanoi:
"Älä puhu tuollaista pötyä!"