Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.
Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää tapaa vastaan törkeästi rikottu.
"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."
Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti. Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.
Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä valossa näytti — harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä pohjasta saakka.
Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.
"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä — olin jo nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut, minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.
Ja pian hän oli vaipunut uneen.