Vaikeampi kuin kamelin on mennä neulansilmän läpi, on miehen päästä Stoalaisten klubin jäseneksi, paitsi perinnäisen oikeuden pohjalla. Sillä ellei hänellä ole riippumatonta toimeentuloa, ei hän voi tulla valituksi, ja koska hänellä klubin ensimmäisen säännön mukaan ei saa olla mitään ammattia, täytyy hänen saada toimeentulonsa niiden ponnistuksista, jotka ovat eläneet ennen häntä. Ja mitä kauemmin ennen häntä he ovat eläneet, sitä enemmän on hänellä mahdollisuuksia olla saamatta kieltäviä mustia palloja.

Kuitenkin on miehen, jonka ei ole onnistunut päästä Stoalaisten klubiin, vaikea saavuttaa se täydellinen ulkonainen itsehillintä, mikä on tarpeen salaamaan sisäisen hillinnän puutetta; ja puheenalainen klubi antaa tosiaankin ihmeteltävän näytteen siitä, kuinka luonnolla oli varattuna lääke tätä tautia varten. Sillä selvästi tietoisina siitä, kuinka George Pendyce ja sadat muut jalosyntyiset nuoret miehet olivat syntymästään saakka eläneet joutumatta ensinkään kosketuksiin elämän kamppailujen ja kärsimysten kanssa, ja peläten, että kun elämä huolimattomalla ja ironisella tavallaan äkkiä saattaisi heidät keskelle halpasäätyisiä tapahtumia, he vahingoittaisivat itseään huutamalla julki pelkonsa ja hämmästyksensä, luonto oli muovaillut heille naamarin ja antanut tämän kehittyä täydellisimpään muotoonsa Stoalaisten klubin porttien sisäpuolella. Tällä naamarilla se verhosi noiden nuorten miesten sielut, jotka siinä herättivät epäilyksiä, ja nimitti heitä — gentlemanneiksi. Ja kun se, ja se yksin, kuuli näiden poloisten vaikeroivan naamarinsa takana, kun elämä kömpelöllä jalallaan tallasi heitä, sääli se heitä, tietäen, ettei syy ollut heidän, vaan sen ikäkulun järjestelmän, joka oli heistä tehnyt, mitä he olivat. Ja säälistä se lahjoitti monelle heistä paksun nahan, tukevan jalan ja tyytyväisen mielen, niin että he saattoivat kautta elämänsä taivaltaa kuluneita vanhoja polkuja ja uinahtaa kuolemaan samoissa saleissa, missä heidän isänsä olivat uinahtaneet kuolemaan ennen heitä. Mutta toisinaan luonto (joka ei vielä ollut sosialisti) pudisteli siipiään ja päästi huokauksen, jotteivät heidän järjestelmänsä liiallisuudet ja hurjastelut aiheuttaisi liiallisuuksia ja hurjasteluita päinvastaiselta taholta. Sillä kaikenlaista liiallisuutta se vihasi, ja sitä erikoista liiallisuuden muotoa, mitä mr Paramor niin jokapäiväisesti oli nimittänyt "pendycitis"-taudiksi, se kauhistui.

Saattaa tapahtua, että yhtäläisyys isän ja pojan välillä voi monen vuoden ajan pysyä piilevänä, ja vasta kun hajoittavat voimat uhkaavat sen ketjun renkaita, mikä sitoo heidät yhteen, saattaa tämä yhtäläisyys puhjeta näkyviin ja voi luonnon ironian ansiosta ennen muuta vaikuttaa perinnäisyysperiaatteen hajoamiseen, minkä hiljainen ja arvokkain puolustus se muuten on.

Varmaa on, että yhtä vähän George kuin hänen isänsä tiesi, kuinka syvästi tämä "pendycitis" oli juurtunut toiseen. Kumpikaan heistä ei aavistanut edes, mitä häneen itseensä tuli, kuinka paljon aitoa verikoiran luontoa oli heidän sielujensa pohjalla, kuinka voimakas päättäväisyys saattoi heidät kulkemaan omaa tietään, joka tulisi aiheuttamaan mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta kärsimystä. He eivät tietoisesti tahtoneet aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä; he yksinkertaisesti eivät mahtaneet mitään vaistolle, joka ajan kuluessa oli juurtunut heidän jokaiseen säikeeseensä, kun harkintakyky oli näivettynyt ja sukupolvi sukupolven jälkeen oli tapahtunut ristiinnaimista näiden "omien tunkioittensa kuninkaitten" kesken. Ja nyt astui George esiin ja uhmasi äitinsä uskoa, että poika oli Totteridge, kannattaen siten isänpuoleisen polveutumisen periaatetta. Totteridgen suvussa, josta hän tänä ahdingon aikana yhä enemmän poikkesi isänsä suuntaan, oli näet muuan vapaampi piirre, jotakin epämaalaismaista, ja niin oli ollut siitä saakka, jolloin Hubert de Toterydge oli johtanut henkilökohtaista ristiretkeään, miltä hän ei ollut suvainnut palata. Pendycein laita oli toinen; ammoisista ajoista saakka he olivat olleet "maalaisperhe", ja he olivat käsittäneet tämän sananparren kirjaimellisesti, sallimatta itselleen mitään runollisia vapauksia. Lukemattomien muiden maalaisperheiden tavoin he olivat luonteeltaan sitä, mitä perinnäistapa sääti — maalaisia.

George, tämä maailmanmies, olisi hämmästyksestä tuijottanut, jos häntä olisi nimitetty maalaiseksi, mutta mies ei voi tuijottaa pois luontoaan. Hän oli kylliksi maalainen pitääkseen yhä kiinni mrs Bellew'sta, vaikka tämä oli kyllästynyt häneen ja vaikka hienotunteisuus häntä kohtaan ja oma itsetunto vaativat häntä päästämään mrs Bellew'n vapaaksi. Hän oli pitänyt tätä sidottuna pari kuukautta tai enemmän. Mutta moni seikka puhui hänen puolestaan. Hänen sydämensä oli haavoittunut aivan särkyäkseen; hän oli kipeä kaipauksesta ja syvästä, katkerasta ihmettelystä, että kaikista miehistä juuri hänet heitettiin pois kuin kulunut hansikas. Miehet kyllästyvät naisiin päivittäin — se oli sääntö. Mutta mitä tämä oli? Hänen vaistomainen itsepintaisuutensa oli taistellut tätä tietämystä vastaan niin kauan kuin hän jaksoi, ja nyt, kun asia oli varma, hän taisteli yhä vielä. George oli tosi Pendyce.

Ulkonaisesti hän kuitenkin käyttäytyi kuten ennenkin. Hän tuli klubiin kello kymmenen tienoissa murkinoimaan ja lukemaan urheilulehtiä. Kahdentoista tienoissa ajuri vei hänet rautatieasemalle, josta oli sopiva lähteä käynnissä oleviin kilpa-ajoihin, tai, jos sellaista ei ollut, Lordin krikettikentille tai Princen Tennisklubiin. Kello puoli seitsemän nähtiin hänen nousevan portaita Stoalaisten klubin pelihuoneeseen, missä hänen kuvansa — se joka näytti sanovan: "Kova urakka, kova urakka, mutta minun täytyy kestää" — yhä riippui. Kahdeksan aikaan hän söi päivällistä, samppanjapullo vieressään syvälle jäähän pistettynä, kasvot päivänpaahteesta punoittavina ja paidanrinnus ja tukka välkkyvinä. Oliko onnellisempaa miestä koko suuressa Lontoossa!

Mutta pimeän tultua klubin kieppo-ovet päästivät hänet valaistuille kaduille, ja seuraavaan aamuun saakka ei maailma tietänyt hänestä mitään. Tällöin hän otti korvauksen kaikista niistä tunneista, jolloin hän oli kantanut naamaria kasvoillaan. Hän saattoi kävellä mailimäärittäin katukäytävää uuvuttaakseen itsensä tai heittäytyä Puistossa istumaan tuolille puiden syvään siimekseen ja jäädä siihen, käsivarret ristissä ja pää kumarassa. Toisina iltoina hän saattoi mennä johonkin soittokahvilaan ja keskellä häikäiseviä valoja, karkeata naurua ja maalattujen naisten tuoksuja hän koetti hetkeksi unohtaa sen naisen kasvot, naurun ja tuoksun, jota hän janosi. Ja kaiken aikaa hän oli mustasukkainen jollakin mykällä, epämääräisellä tavalla — kenelle, sitä hän ei tietänyt; hänen luonteensa mukaista ei ollut ajatella muuta kuin henkilökohtaisesti eikä hän saattanut uskoa, että kukaan nainen hylkäisi häntä muuten kuin toisen miehen takia. Usein hän meni mrs Bellew'n asunnolle, käveli sen ympäri kerran toisensa jälkeen ja tuijotti kaiken aikaa hänen akkunoihinsa. Kaksi kertaa hän meni ovelle saakka, mutta poistui jälleen soittamatta kelloa. Kun hän eräänä iltana näki valoa hänen arkihuoneessaan, soitti hän, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Silloin häijy henki meni häneen, ja hän soitti yhä uudelleen. Lopuksi hän meni huoneeseensa — ateljeehen, jonka oli vuokrannut itselleen läheisyydessä — ja alkoi kirjoittaa hänelle. Kauan hän sepitteli tätä kirjettä ja repi rikki moneen kertaan; hän halveksi tunteiden tulkitsemista kynällä. Hän yritti sitä vain siksi, että hänen sydämensä niin kipeästi oli helpotuksen tarpeessa. Ja vain tämän hän lopuksi sai aikaan:

Minä tiedän, että sinä olit illalla kotona. Se on ainoa kerta, jolloin olen käynyt tapaamassa sinua. Miksi et voinut päästää minua sisään? Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavoin. Sinä saatat minut elämään koiran elämää.

George.

Aikaisin sarastus kultasi virran yläpuolella lainehtivaa usvaa, lyhdyt kalpenivat päivänvalossa, kun George meni viemään tämän lapun kirjelaatikkoon. Hän palasi virralle ja laskeutui pitkäkseen tyhjälle penkille Embankmentin plataanipuiden varjoon, ja hänen siinä levätessään tuli yksi niistä kodittomista ja suojattomista, jotka makaavat siellä yön toisensa jälkeen, huomaamatta hänen luokseen ja katseli häntä.