Mutta aamu tuli, ja sen mukana se tunne kaiken tämän naurettavuudesta, joka on niin armelias kärsiville ihmisille. George nousi, jottei kukaan näkisi Stoalaisen lepäävän siinä frakkipuvussaan, ja kun hetki löi, puki hän naamarin ylleen ja kiiruhti pois. Klubissa hän sai äitinsä kirjelapun ja kiiruhti hänen hotelliinsa.
Mrs Pendyce ei ollut vielä valmis, mutta kutsutti hänet luokseen. George tapasi hänet seisomasta aamupuvussa keskellä huonetta, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt mihinkä asettua tätä heidän kohtaustaan varten. Vasta kun George oli aivan lähellä häntä, liikahti hän ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. George ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hänen omansa olivat mrs Pendyceltä piilossa, mutta George tunsi paksun aamuvaatetuksen läpi, kuinka hänen äitinsä painautui häntä vasten, ja käsivarret, jotka olivat taivuttaneet hänen päänsä alas, vapisivat. Hetkisen tuntui Georgesta, kuin hän olisi vapautunut taakasta. Mutta vain hetkisen, sillä näiden käsivarsien syleily herätti hänessä vaistomaista pelkoa. Ja vaikka mrs Pendyce hymyili, oli hänellä kyyneleet silmissä, ja tämä vaivasi häntä.
"Älä huoli, äiti!"
Mrs Pendyce vastasi pitkällä katseella. George ei voinut kestää sitä, vaan kääntyi pois.
"No", sanoi hän tylysti, "nyt voit kertoa minulle, mikä on saattanut sinut —"
Mrs Pendyce istuutui sohvaan. Hän oli parhaillaan sukinut tukkansa; vaikkakin hopeisen, oli se yhä vielä paksu ja pehmeä, ja Georgelle oli yllätys nähdä se hänen hartioittensa ympärillä. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että äidillä olisi alas riippuvia hiuksia.
Istuutuessaan hänen viereensä tunsi George hänen käsiensä sivelevän omiaan — ne rukoilivat häntä, ettei hän loukkaantuisi ja menisi pois. George tunsi, kuinka äidin silmät yrittivät nähdä hänen omiinsa, ja näki hänen huuliensa tärisevän; mutta umpimielinen, melkein häijy hymy pysyi hänen kasvoillaan.
"Ja sitten, rakkahin — ja sitten", änkytti mrs Pendyce, "sanoin minä isällesi, että minä en voinut olla siinä mukana, ja niin minä tulin sinun luoksesi".
Monille pojille ei ole ensinkään vaikeata ottaa vastaan kaikki mitä heidän äitinsä tekevät heidän hyväkseen. He suhtautuvat siihen kuin se olisi heidän luontainen oikeutensa, omaksuvat itsestään selvänä heidän rakkautensa. Heidän ei ole myöskään sen vaikeampaa tulkita omia tunteitaan. Mutta useimpien poikien on tavattoman vaikeaa sallia äitiensä poiketa tuumaakaan sovinnaisuudesta, hiuksenkaan vertaa siitä säädyllisyydestä, joka kuuluu niin merkittävässä asemassa olevien miesten äideille.
On säädetty, että äitien synnytystuskien ei pidä lakkaaman, ennenkuin he kuolevat.