Taaskin George naurahti katkerasti. Ja se, että hän petti äitiään ja aikoi edelleenkin pettää häntä, teki hänet kovaksi kuin teräksen.
"Palaa kotiin, äiti!" sanoi hän. "Sinä vain pahennat asiaa. Tämä ei ole sopivaa naisille. Anna isän tehdä mitä häntä haluttaa, kyllä minä voin sen kestää!"
Mrs Pendyce ei vastannut, ja Georgen täytyi katsahtaa taakseen. Hänen äitinsä istui aivan hiljaa kädet helmassaan, ja Georgen miehinen viha kaikkea kohtaan, mikä oli omansa kiinnittämään yleisen huomion naiseen ja eritoten hänen omaan äitiinsä, leimahti yhä voimakkaampaan liekkiin.
"Palaa kotiin", toisti hän, "ennenkuin syntyy mitään juoruja. Mitä hyvää sinä pystyt toimittamaan? Et sinä voi jättää isää, — sehän on järjetöntä! Sinun täytyy palata!"
Mrs Pendyce vastasi:
"Minä en voi tehdä sitä, rakkahin."
George äännähti kiukkuisesti, mutta mrs Pendyce oli niin liikkumaton ja kalpea, että George epämääräisesti tajusi, kuinka hän kärsi ja kuinka vähän hän itse tiesi omasta synnyttäjästään.
Mrs Pendyce katkaisi hiljaisuuden:
"Entä sinä, rakas George? Miten sinun käy? Mihin toimiin sinä aiot ryhtyä?" Ja äkkiä hän liitti kätensä yhteen: "Oh, mitä tästä tuleekaan!"
Nämä sanat, joihin sisältyi kaikki, mitä George niin kauan oli kantanut omassa sydämessään, olivat hänelle liikaa. Hän astui äkisti ovelle.