"Minä en voi jäädä nyt", sanoi hän; "minä palaan illalla".
Mrs Pendyce katsahti häneen.
"Oh, George —"
Mutta tottunut kun hän oli alistamaan omat tunteensa toisten tunteiden alle, hän ei sanonut enempää, vaan koetti hymyillä.
Tämä hymy koski Georgen sydämeen.
"Älä ole pahoillasi, äiti; koeta piristyä. Me menemme teatteriin.
Voithan hankkia piletit!"
Ja hän koetti hymyillä, mutta käänsi päänsä pois, jotta hänen itsehillintänsä ei pettäisi, ja meni pois.
Eteisessä hän kohtasi setänsä, kenraali Pendycen. George tuli häntä kohti takaapäin, mutta tunsi hänet heti hänen heikonnäköisistä polventaipeistaan, hänen viettävistä, vaikka pystyistä olkapäistään, ja hänen kuivasta, närisevästä, täsmällisestä äänestään, sellaisen miehen äänestä, jolta on otettu hänen toimialansa.
Kenraali kääntyi ympäri.
"Kas, George", sanoi hän, "äitisihän on täällä, eikö niin. Katsopas tätä, minkä isäsi on lähettänyt minulle!"