George tarttui käsityöhön. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta sitä kääntäessään ja kiertäessään hän saattoi hengittää rakastamansa naisen lämpöä. Kumartuessaan ompeluksen yli hän kosketti mrs Bellew'n olkapäätä; se ei vetäytynyt pois, vaan heikko painahdus näytti vastaavan hänen omaansa. Äidin ääni palautti hänet:
"Oh, neulani, rakas! Sinä olet kovin kiltti, mutta kenties — —"
George antoi ompeluksen takaisin. Mrs Pendyce otti sen kiitollisin katsein. Tämä oli ensi kerta, jolloin poika oli osoittanut jotakin harrastusta hänen työhönsä.
Mrs Bellew oli tarttunut palmunlehtiviuhkaan verhotakseen kasvojaan tulelta. Hän lausui verkkaan:
"Jos me voitamme huomenna, niin minä kirjailen teille jotakin, George."
"Entä jos menetämme?"
Mrs Bellew kohotti katseensa, ja vaistomaisesti George liikahti niin, ettei hänen äitinsä voinut nähdä sen katseen loihtuvoimaa häneen.
"Jos me menetämme", virkkoi mrs Bellew, "niin minä vajoan maan sisään.
Meidän täytyy voittaa, George."
George naurahti vaivautuneesti ja silmäsi nopeasti äitiinsä. Mrs Pendyce oli alkanut vetää neulaansa edestakaisin hieman hämmästynyt ilme kasvoillaan.
"Se jää aivan kaikumaan korviin, tuo laulamasi pikku laulu, rakas ystävä", virkkoi hän.