Taaskin ihmiset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän ajoi pitkin katuja, joilla kuhisi väkijoukkoja ja ajoneuvoja. Ajuri, joka jätti hänet Albert-sillan läheisyyteen, katseli vuoroin kourassaan olevia rahoja, vuoroin kyydittäväänsä, ja viedessään vaununsa takaisin seisontapaikkaan hän heilautti peukaloaan hänen jälkeensä.
Mrs Bellew kulki kiireesti seuraavaan kadunkulmaan, kääntyi siinä ja pysähtyi äkkiä pienen puutarhan eteen, missä oli kolme poppelia rivissä. Hän avasi viivyttelemättä sen vihreän veräjän, ja meni polkua myöten ensimmäisen vihreän oven luo, joita oli kolme vierekkäin. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies, joka seisoi viimeisen oven takana, katseli häntä, huulilla ymmärtävä hymy. Mrs Bellew otti esiin avaimen, pisti sen reikään, avasi oven ja meni sisään.
Tämä näky näytti antaneen taiteilijalle aatteen. Hän työnsi ovensa auki, toi telineen ja kankaan ulos ja asettaen ne niin, että hän saattoi nähdä oven, mistä mrs Bellew oli mennyt sisään, hän alkoi piirustaa.
Vanha kivinen kaivo, jonka kannella oli kolme kivistä sammakkoa, oli puutarhassa lähellä samaa nurkkaa, ja sen takana oli kukkiva viinimarjapensas ja sen takana taas vihreä ovi, mihin päivänpaiste vinosti lankesi. Taiteilija työskenteli tunnin ajan, sitten hän pani telineen syrjään ja meni juomaan teetään.
Mrs Bellew tuli ovesta heti hänen mentyään. Hän sulki oven takanaan ja seisoi hiljaa. Hän otti taskustaan ison kuoren ja pudotti sen kirjelaatikkoon; sitten hän kumartui maahan, otti oksan ja pisti sen rakoon, joten kansi ei päässyt rämähtäen putoamaan. Tehtyään tämän hän siveli käsillään kasvojaan ja rintaansa ikäänkuin pyyhkäistäkseen jotakin yltään ja käveli pois. Ulkoveräjän tuolla puolen hän kääntyi vasemmalle ja käveli samaa katua takaisin virralle. Hän käveli verkkaan, nauttivasti ympärilleen katsellen. Pari kertaa hän pysähtyi ja veti syvän henkäyksen, ikäänkuin ei voisi saada kyllikseen ilmaa. Hän meni Embankmentille saakka ja seisoi siinä, nojaten kyynärpäitään kaiteeseen. Etusormensa ja peukalonsa välissä hänellä oli pieni esine, josta auringonsäteet heijastuivat. Se oli avain. Verkkaisesti, nauttivasti hän ojensi kätensä yli veden, erotti peukalonsa ja etusormensa ja antoi avaimen pudota.
MRS PENDYCE KEKSII KEINON
Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce, joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa, monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin, joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille hän ei halunnutkaan puhua — näin pian oli elämän ratas pyörinyt yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en merkitse hänelle mitään!"
Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan, jolloin George oli tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen, mitä George halusi — ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan, "Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen — jolloin kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.
Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu, silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä, sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.
Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan — kudokseksi, joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa. Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä, ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.