"Minä en viivy nyt kauemmin, rakkaani. Saanko käyttää sinun kuvastintasi?"
Seisoessaan kuvastimen edessä, sivellen valahtaneita hiuksiaan, pyyhkäisten nenäliinalla poskiaan, silmiään ja huuliaan hän ajatteli:
"Tuo nainen on seissyt tässä! Tuo nainen on sivellyt hiuksiaan, katsonut tähän kuvastimeen ja pyyhkinyt hänen suudelmansa poskiltaan! Antakoon Jumala hänelle sen kärsimyksen, minkä hän on antanut minun pojalleni!"
Mutta ajateltuaan tämän toivomuksen hän värisi.
Hän kääntyi Georgeen päin ovella, ja hänen hymynsä näytti sanovan:
"Ei hyödytä mitään itkeä tai koettaa kertoa sinulle, mitä minulla on sydämelläni, ja katso, siksi minä hymyilen näin. Ole sinä niin kiltti ja hymyile minulle vähän, niin että minun on vähän helpompi olla!"
George pisti pienen paperikäärön hänen käteensä ja koetti hymyillä.
Mrs Pendyce astui nopeasti ulos. Auringonpaiste häikäisi häntä, eikä hän katsonut tätä kääröä ennenkuin ulkoveräjän takana. Siinä oli ametistikaulanauha, smaragdimedaljonki ja timanttisormus. Pienellä harmaalla kadulla, joka vei tähän poppelien, vanhan kaivon ja vihreän veräjän somistamaan puistoon, jalokivet hehkuivat ja säkenöivät kuin kaikki valo ja elämä olisi keskittynyt niihin. Mrs Pendyce, joka rakasti värejä ja loistavia esineitä, näki, että ne olivat kauniit.
Tuo nainen oli ottanut ne, käyttänyt hyväkseen niiden valoa ja väriä ja sitten viskannut ne takaisin! Hän kääri ne paperiin takaisin, sitoi nuoran ja käveli virtaa kohti. Hän ei kiiruhtanut, vaan käveli tyynesti katsellen eteensä. Hän eteni Embankmentin poikki, kumartui kaidetta vasten ja ojensi kätensä yli harmaan veden. Hänen peukalonsa ja etusormensa erkanivat toisistaan; valkea käärö putosi, ui hetken pinnalla ja hävisi sitten.
Mrs Pendyce katsoi äkisti ympärilleen. Parrakas nuori mies, jonka kasvot tuntuivat tutuilta, nosti hattuaan.