Tämä haudanhiljaisuus alkoi pusertaa mrs Pendycen sydäntä; hänen silmänsä kiinnittyivät kattoakkunaan, kuin koettaisi hän saada sen särkymään ja helisemään. Kissa, joka oli vaelluksella katolta katolle, sen neljän käpälän mustat, liikkuvat pilkut, heikko kajastus sen ruumiista, siinä kaikki mitä hän näki. Ja kykenemättä tätä enää kauemmin kestämään hän äkkiä huusi:
"Oh, George, puhu minulle jotakin! Älä tällä tavoin työnnä minua luotasi!"
George vastasi:
"Mitä sinä tahdot minun sanovan sinulle, äiti?"
"En mitään — kun vain —"
Ja hän painui polvilleen poikansa viereen, veti hänen päänsä rintaansa vasten ja keinutti vartaloaan hiljaa edestakaisin, hitaasti muuttaen otettaan, kunnes hän tunsi, että Georgen pää oli mukavassa asennossa. Näin oli hänellä poikansa kasvot sydäntään vasten, eikä hän tahtonut hellittää niitä. Kova lattia loukkasi hänen polviaan; hänen koko ruumistaan särki, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä hellittämään tuumaakaan, sillä hän uskoi auttavansa Georgea omalla kärsimyksellään, ja hänen kyyneleensä putosivat Georgen niskaan. Kun George vihdoin veti kasvonsa pois, vaipui hän kokoon lattialle eikä jaksanut nousta, mutta hänen sormensa tunsivat, että hänen pukunsa oli poven kohdalta märkä. George sanoi käheästi:
"Kaikki on hyvin, äiti; älä ole huolissasi."
Millään ehdolla ei mrs Pendyce olisi tahtonut tällä hetkellä katsoa Georgeen, mutta syvemmällä varmuudella, kuin minkä järki antaa, hän tunsi, että George oli pelastettu.
Verkkaan palasi kissa pitkin kaltevaa kattoakkunaa entisiä jälkiään myöten takaisin; sen neljä käpälää näkyivät tummina, liikkuvina pisteinä, sen ruumis heikkona kajastuksena.
Mrs Pendyce nousi.